XXIII.
ENONI LAHJA PAISUU MONINKERTAISEKSI.
Meidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti. Vaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin avaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi turvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat esiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli asetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli. Luola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla olivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä muistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt niin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös paetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki maailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen. Mitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut suorittaa tuon teon.
»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui siristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie, luulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin hullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä sinun hulluutesi pelasti maan.»
Varsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan vartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon tekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi minulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko aarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa mukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista tässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se oli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun puolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä esiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja viranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin vaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti jätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi minua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin käsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja puolet valtiolle.
Kaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta timanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli epäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat niitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan väittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous, eri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan kaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi. Lopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin, minkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta luovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin tehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta, tuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat kauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos olisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien hintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani enemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.
Rikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle mielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa hulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella tavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla omaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä viime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja toiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen kaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle suurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit puristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon puuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana pidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta tästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin poistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.
Vasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni. Menneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin kiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja kuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin, kuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista rannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä äitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä elämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään puutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset hankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin olinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla, sillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni vaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja kyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma itseni.
Viimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä Kapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen olkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.
»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut enää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä näkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä olen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja miljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»
Pyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin kun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen siipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko historiani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.
»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi ensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta vuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»
Sanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin yliopistossa. Tam hörähti nauramaan.
»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun asemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta sinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»
»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta. Ellen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä iltana.»