I
Pari vuotta — ja taas oli kevät.
"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa minua toivomaan nuoruuttani takaisin."
"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"
"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."
"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."
"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi nähdä heitä?"
Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.
"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en tunne."
Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan istuvaa kuningatarta vastapäätä.
"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"
"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä. Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin, ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt minut hyvin onnelliseksi… Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää milloinkaan."
"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut täydellinen."
"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan rakastajan tuulella tänään."
"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta. Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet menettäneesi nuoruutesi."
"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.
"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies vastoin tahtoaankin."
"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi
Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."
"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."
Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.
"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."
Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot seinillä.
"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin.
Nuoruutemme on tullut takaisin."
"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."
Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.
"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme, emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."
"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."
"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet. Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka sinun rakkaudestasi."
Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.
"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut kokonaan itselleni."
"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua,
Ginevra."
"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra.
"Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."
"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä. Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti, vaikka —"
Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.
"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."
"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan rakkaudestasi."
"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah, silloin…"
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides tapasi heidät tullessaan huoneeseen.
"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille suureen halliin."
Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.
"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan lopussa."