II
Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa.
"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"
"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.
"On kyllä."
Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.
"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.
"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."
"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."
Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.
"Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän.
"Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors, "mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos Galahadille aiotaan hankkia loistava ura."
"Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas
Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin."
He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä.
"Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet arvostelemaan häntä."
"Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot.
"Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas.
Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta hieman huolestuneet.
"Polvistu", käski hän.
Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan lauseen:
"Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän kuin osasi kauneudesta."
Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja
Lancelotin kanssa.
"Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta."
"Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa asennossa hän palautti mieleeni Elainen."
Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta.
"En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää tehdä hänelle?"
"Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors, "hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin. Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan. Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua."
Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin.
"Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin."
"Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta."
"No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?"
"Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt seitsentoistavuotias."
"Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi. Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?"
"Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!"
"Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä", sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän lahjoitti sinulle hienon pojan."
"Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin, olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa."
"Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin", sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti."
"Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää."
"Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla, koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä."
"Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi suoriutua kaikista muista."
"Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?"
"En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen hänelle."
He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle.
"Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit arvatakaan."