II
Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä.
"Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen tapahtuneen ilosta."
"En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot.
Elaine hymyili hänelle.
"En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot.
"En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan".
Lancelot ei vastannut.
"Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?"
"Kyllä", vastasi Lancelot.
"Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette ole koskaan tullut katsomaan häntä."
"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin olevan parasta, että pysyttelen poissa."
"Pyydän anteeksi, mutta —"
"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua. Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."
"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä nyt käyttäytyä raa'asti."
"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta vihaamaan minua."
"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"
"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle? Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin, en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."
"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.
"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että minun pitää ottaa syy niskoilleni."
"Oletteko?"
"Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen."
"Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin, etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta — luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin. Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut — luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas, Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?"
Lancelot nojautui penkereen kaidetta vasten ja ajatteli hetkisen. |
"Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty, mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä — ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo — tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä, ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa minkäänlaista toveruutta."
"Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?"
"Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa. Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron hänelle kaikki."
Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen.
"Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko tehdä niin paljon?"
"Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot.
"Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas — ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä hänellä ole minkäänlaisia tapoja."
"Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot.
"Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä."
"Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?"
"Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne."
"Miksi ette?"
"Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä."
"Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan hetkiseksi, missä me olemme."
"Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?"
"En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää siis, kuka te olette?"
"Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan, en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään. Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein lumoavaa odottaa teitä täällä."
"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte, koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut lähettää sanan."
"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"
Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea silmiin.
"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne, kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"
"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa tilaa hänelle?"
"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi ystävällinen hänelle."
"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."
"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."
"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"
Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia kohti.
"Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine.
Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen.
"Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi totta."
"Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär', muistutti hän."
"Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä vasten tahtoani."
"Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai vääräksi?" kysyi Elaine.
"Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?"
"No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista."
"Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani."
"Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte, ettei se tapahtunut rakkaudesta."
"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."
"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin, en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville, rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui. En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."
"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten, että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä viattomassa tarkoituksessa."
"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."
"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne. Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus vastata kieltävästi."
"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua, pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua. Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa. Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne. En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne, koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista. Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"
Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä ääntään.
"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"
Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia, nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.
"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"
"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi selittää sitä sen tarkemmin."
"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se. Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin, ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan lapsen puolesta."
Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.
"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään, huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä, korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."
Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa, näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.
"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.
"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut hakemaan sinua."
Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.
"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun suutelit minua."