III
Kuningas Pelles oli ylpeä mies, mutta Lancelotia kohtaan hän osasi käyttäytyä oikein. Linna oli poikkeuksellisessa kunnossa, kun tämä kuuluisa ritari ratsasti pihalle. Hän tuli sinne Arthurin asioissa. He taluttivat hänen hevosensa pois, auttoivat häntä varustusten riisumisessa ja opastivat hänet hallin nurkkaan, missä hän ja hänen isäntänsä saattoivat puhella vapaasti. Kun Arthur lähetti Lancelotin viemään viestejä, supistui väittely hyvin vähään, mutta Pelles pitkitti neuvottelua illansuuhun saakka, jolloin palvelijat toivat sinne kynttilöitä ja järjestivät huoneen illallista varten.
"Tyttäreni, joka toimii emäntänä pöydässäni", sanoi kuningas Pelles, "tulee tänne heti. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotamme häntä."
"Tyttärennekö?" kysyi Lancelot. "Olette onnellinen. Hän on siis tarpeeksi vanha hallitsemaan taloanne?"
"Hän toimii emäntänä pöydässä", sanoi Pelles. "Hän on vain kaksikymmenvuotias, toisissa asioissa nuori, mutta toisissa taas liian vanha. Toivoisin tietäväni, mitä hänelle tekisin. Hänen äitinsä kuoli neljä vuotta sitten. Elaine ajattelee liian paljon."
"Elaine! Kaunis nimi!"
"Se kelpaa kyllä", sanoi kuningas.
"Ja hänkö ajattelee liikaa?"
"Hän ei halua mennä naimisiin. Sallisin hänen itsensä valita miehen itselleen, mutta hän sanoo, että koko aviosääty, kun sitä tarkastellaan järkevästi, on epämiellyttävä."
"Hän tahtoo ehkä mennä nunnaluostariin", sanoi Lancelot.
"Olen ehdottanut sitäkin, mutta hän sanoo, ettei hänen luonteensa sovi hengelliseen elämään, ja minäkin epäilen samaa. Pidän hänestä äärettömästi, mutta hän on hankala lapsi."
"Näin hyvin varustetussa kodissa", sanoi Lancelot, "on hänellä vähän tehtävää. Ehkä hänen on pakko ajatella jonkun paremman tehtävän puutteessa."
"Ah, en tiedä sitä!" sanoi Pelles. "Täällä tapahtuu paljon kaikenlaista, ja minä jaan niin paljon siitä hänen kanssaan kuin hän suinkin vain sallii. Me metsästelemme metsästyskautena ja vien hänet useimpiin turnajaisiin. Hän oli viime vuonna läsnä niissäkin, joissa tapettiin mies."
"Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä", sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne."
"Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset. Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla."
"Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?"
Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen.
"Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme."
"Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei poikamaiselta.
"Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin viisikymmenvuotiaaksi."
"Lady —", aloitti ritari Lancelot.
"Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen.
"Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte sanoa, ritari Lancelot?"
"Soisin ansaitsevan! mainetta, mutta pelkään, että lady —"
"Eipähän kuin Elaine", keskeytti Elaine.
"— pelkään, että Elaine on liian hyväntahtoinen".
"Mutta ettehän te ole viisikymmenvuotias, vai oletteko?"
"Vain puolet siitä."
"Siinäkin on jo tarpeeksi ikää miehelle."
"Ritari Lancelot, olen suunniltani häpeästä", sanoi kuningas Pelles.
"Tyttäreni on —"
"Hän on viehättävä", jatkoi Lancelot. "Hän on kaikkea sitä, mitä tyttärenne pitääkin olla."
"Hyvä—!" sanoi Pelles.
"Teidän kai ei aina tarvitse olla matkoilla?" kysyi Elaine. "He kai sallivat teidän oleskella hovissakin joskus?"
"Minne tahansa Arthur meidät lähettää, mutta enimmäkseen tietysti oleskelemme Camelotissa. Olen nyt matkalla tapaamaan kuningasta — aiomme ratsastaa Lonazepin turnajaisiin. Sanoin juuri äsken isällenne toivovani, että tekin esiintyisitte siellä muiden aatelisnaisten joukossa."
"En pitäisi mistään enempää. Lähdemmekö, isä?"
"Hyväinen aika, kun kysyin sinulta, et tahtonut!"
"Ah, tämäkö se olikin? Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Niin todellakin! Keitä aatelisnaisia sanoittekaan sinne tulevan, ritari Lancelot?"
"Kaikki hovinaiset."
"He ovat kai hyvin kauniita?"
"Yksi heistä", vastasi Lancelot. "Erästä, joka varmaan tulee sinne, sanotaan, että hän on maailman viehättävin kaunotar."
"Olen kuullut, että Ginevra on suloinen", sanoi Elaine.
"Kuningatar ei halua katsella turnajaisia", sanoi Lancelot. "Hän on juuri toipumaisillaan vaikeasta taudista. Tarkoitin Iseultia."
"Iseultiako? Ritari Tristramin Iseultiako? Eihän hän kuulu hoviin."
"Hän vierailee maassa", sanoi Lancelot, "ja Tristram ottaa varmasti osaa turnajaisiin".
"He ovat kuuluisia rakastavaisia!" huudahti Elaine. "En toivonut koskaan näkeväni heitä. Mutta silloin minulla ei ollut toivoa nähdä teitäkään, ritari Lancelot."
Kuningas Pelles sanoi tiukasti palvelijoille: "Ritari Lancelot haluaa hieman enemmän paistia. Ehkä se on paremmin valmistettua tällä kertaa, ritari Lancelot."
"Ei lisää paistia, kiitoksia vain."
"Eivätkö he olekin?" kysyi Elaine.
"Ketkä sitten ja mitä he ovat?" sanoi kuningas Pelles.
"Aioin kysyä ritari Lancelotilta, eivätkö Tristram ja Iseult olekin ihmeellisiä rakastavaisia."
"Kuinka ritari Lancelot sen tietäisi? Ja vaikka hän tietäisikin, ei sinun sovi kysyä sitä häneltä. Luulen ritari Lancelotin haluavan hieman enemmän viiniä, tytär."
"Haluatteko?" kysyi Elaine.
"Ei, lisää viiniä, kiitoksia, vain."
"Te tietysti tunnette heidät henkilökohtaisesti?" kysyi Elaine.
"Tunnen heidät", vastasi Lancelot. "He näyttävät herättävän harrastustanne."
"Äärettömästi! He ovat maailman onnellisimmat ihmiset."
"He ovat varmasti erinomaisia", sanoi Lancelot, "mutta en ole koskaan kuullut heitä ylistettävän tällaisilla sanoilla".
"Ah niin! He todella elävät. Jos vain luulisin voivani —"
"Tytär!" sanoi kuningas Pelles.
"Sanoitko jotakin, isä?"
"Sinä unohdat itsesi. Unohdat vieraammekin."
"Ritari Lancelotinko? Hyväinen aika, minähän puhuin hänelle!"
"Niin teitkin, mutta puheesi ei ollut sopivaa eikä huvittavaakaan."
"Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä tyttärenne on sanonut, miellyttää minua."
"Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista."
Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään.
Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin.
Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen.
"Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine.
"Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin."
"Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa", sanoi Elaine.
"Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti.
"Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole täydellisesti onnellisia."
"Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai mitä?"
"Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon he menettävät."
"Olen hyvin typerä. En käsitä heidän menettävän mitään."
"Herrainen aika, he ehkä tuntevat olevansa luodut toisilleen, ja näyttääkin siltä kuin he olisivat. Mutta sitten, mitä varten kuningas Mark luotiin? Iseult on hänen vaimonsa kaikissa tapauksissa. Eivätkä he sitäpaitsi voi koskaan saada lapsia."
"Haluavatko he niitä?"
"En voi kuvitella, ettei ihminen rakastuttuaan halua niitä", vastasi
Lancelot.
"Ettekö voi kuvitella sellaista mistään ylevistä rakastavaisista?" kysyi Elaine.
"En kestään."
Nyt oli Elainen vuoro tuijottaa häneen — niin tiukasti, että Lancelotin oli pakko katsoa syrjään ja vedota Elainen isään.
"Eikö asia olekin niin, kuningas Pelles?"
Kuningas nousi.
"Epäilemättä — tietysti se on niin. Kutsummeko mestarilaulajan laulamaan meille, ritari Lancelot? Vai siirrymmekö tuon ikkunan luo huvittelemaan? Keskustelut tässä talossa eivät ole syvällisiä, mutta mestarilaulajassakaan ei juuri ole kehumisen varaa. Kaipaamme täällä hovin etuoikeuksia."
"Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot. "Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi."
Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon, jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta, etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä. Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä.
"Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas.
"Onpa todellakin", myönsi Lancelot.
"Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine.
"Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin."
"Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine.
He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään.
"Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät".
"Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles.
"Tristramista ja Iseultista, isä. Eivätkö he juoneet jotakin taikajuomaa? Melko hauskaa tehdä sellaista, mihin on pakko, mistä ei voi väitellä eikä tarvitse vastata. Ja erittäinkin silloin, kun tekee sen mielellään kaiken uhallakin."
"Tuo tarina ei ole tosi", sanoi Lancelot. "Tristram sanoi niin minulle."
"Tahtoisin, että kertoisitte minulle jotakin Ginevrasta", sanoi Elaine.
Lancelot hypähti istuimeltaan.
"Koska en saa nähdä häntä turnajaisissa."
Lancelot istuutui taas paikalleen.
"Onkohan kuningattaresta mitään muuta kerrottavaa sen lisäksi, mitä jokainen tietää?"
"Onko siis olemassa jotakin, mitä jokainen tietää?" kysyi Elaine.
"Kaikki tietävät, että hän on kuningatar", vastasi Lancelot. "Ja jos he ovat katselleet häntä, tietävät he hänet kauniiksi."
"Iseultiakinko kauniimmaksi?"
"Hänen kauneutensa on erilainen. Ginevran olemus kohottaa muita."
"Arthur on luullakseni juuri siksi niin suuri kuningas", sanoi Elaine. "Vai oliko hän jo suorittanut kuuluisimmat tekonsa ennen menoaan naimisiin Ginevran kanssa?"
"Tytär, en voi sallia tämän jatkua", sanoi hänen isänsä. "Keskustelusi tänä iltana on loukannut minua, kuten olen jo ennenkin huomauttanut. Nyt minun täytyy kieltää kaikki vallaton väittely kuningas Arthurista. Hänestä puhuminen siten kuin olet tehnyt ei ole koskaan soveliasta ja kaikkein vähimmän ritari Lancelotille, joka on hänen paras ystävänsä."
"Mutta, isä", sanoi Elaine, "minunhan täytyy tehdä nämä kysymykset jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää asiat. Jos olisit sallinut minun matkustaa hoviin katselemaan maailmaa, olisin saanut vastaukset niihin jo aikoja sitten. Tietysti Ginevralla on kyky innoittaa miehiä. Mutta Arthur oli jo maineensa kukkuloilla mennessään naimisiin. Tahdon vain tietää, mitä Ginevra voi tehdä sellaisen verrattoman miehen hyväksi. Sen kysyminen ei ole mitään uskottomuutta, vai onko, ritari Lancelot?"
"Hän oli kuuluisa mies, kun Ginevra meni naimisiin hänen kanssaan", vastasi Lancelot. "Ja nyt hänen mielestäni pitäisi olla vielä parempi, koska Ginevran rakkaus on kuulunut hänelle."
"Pitäisi olla, mutta onko hän?" kysyi Elaine, "Ja edellytättekö te, ettei hän enää omista Ginevran rakkautta?"
"Toiset miehet eivät näytä tarvitsevan niin paljon innoitusta kuin toiset", vastasi Lancelot. "Tarkoitan juuri sitä. Vaikka Arthur ei olisi koskaan kohdannutkaan Ginevraa, olisi hän silti ollut erinomainen."
"Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine.
"Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot.
Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin mielestä hyvin kaunis.
"Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi kuningas.
"Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin miellyttävä, etten hennonnut lähteä."
"Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille vain sopii."
"Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine.
"Se ei ole tarpeellista, tytär."
"Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista".