IX
"Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä on Bromel, ritari Bromel."
"Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan?
Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides."
Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen.
"Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel.
"Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten tapahtunutta keskusteluamme."
"Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari Galahadia."
"Niinkö?" kysyi kuningatar.
"Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa."
"Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana."
"Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen ratsastaneen pois tänä aamuna."
"Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä."
"Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte, voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa."
Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne.
"Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra.
"Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla laiminlyöntiä harkituksi."
Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen.
"Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut — oletteko Elainen veli?"
"En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —"
"Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut
Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?"
"Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet. Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin arveluttava."
"Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra.
"Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen."
"Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel.
"Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä."
"Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on luonteeltaan tavattoman uskollinen."
Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi.
"Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä."
Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi omiin ajatuksiinsa.
"Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?"
"Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa."
"Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia?
"Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen sen hänen puolestaan."
"Silloin te olette jalo mies."
"Jaloko, kuningatar?"
"Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette huolikaan hänestä enää."
"Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi
Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä.
Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne
onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta."
"Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille sitä, että hän petti tytön."
"Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä, ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa. Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?"
"Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä vieläkin?"
"Kyllä, kuningatar."
Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä.
Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta.
"Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa.
Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?"
"Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan häntä."
"Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?"
"Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin."
"Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että
Lancelot lähtee sinne?"
"Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan", vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi — sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen Lancelotin."
"Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee… olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä. Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä, mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa tapauksissa, Elaine itse on valinnut."
"Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme, että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin, jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä. Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei ollutkaan sitä, mitä hän toivoi."
"Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?"
"En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin tavallisesti."
"Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei olisi entistä järkevämpi".
"Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia."
Ginevra nauroi.
"Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille. En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät siihen?"
"Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea, ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja antaa lopun pitää huolta itsestään."
"Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia."
Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään sanomista.
"Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi asiakseen —"
"Mitä?"
"Lähteä viemisille Corbiniin."
"Ritari Bromel… luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa, ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon vain, etten voi pyytää häntä."
"Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään ehdotustanne".
"Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan kiitollisuudenvelassa minulle?"
"Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan teitä ritari Meliagrancea vastaan."
"Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen velallisensa. En voi sanoa sen enempää."
"Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee — ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut."
"Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän olisi jäänyt yksin."
"Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin."
"Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean, mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset."
"Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?"
"Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne."
"Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun teidät lyötiin ritariksi."
"Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa Elaineen kuin minullakaan."
"Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa suuremman onnen, kuin useimmat meistä."
"Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään."
Ginevra hymyili.
"Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —"
Arthur seisoi ovella.
"Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä luo."
"Niin pitäisikin", myönsi Arthur.
"Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?"
"Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo."
"Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan."
"Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin."