V
He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä.
"Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä", sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle. Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin. Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä — on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä. Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?"
"Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne,
Gawaine", sanoi Ginevra.
"Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin, istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja katsokaa sitten tulosta."
"Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä."
"No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei puutarha saa olla hedelmätarha."
"Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille, mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne, Gawaine."
"Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan."
"Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!"
"Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette siellä ihmeellisesti turvassa."
"Ettekö tulekaan, Galahad?"
"Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne."
"Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine.
"Niin teenkin", vastasi Galahad.
"No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi
Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa."
Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui miellyttävältä olla yksinään.
"Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen rinnallaan.
Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi.
"Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua."
Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa.
"Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard.
Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei kuullut enää heidän ääniään.
"Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?"
"Anglides ja Gawaine."
"Ah, Gawaine, onko hän siellä?"
Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky.
"Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt meidät kaikki niin onnellisiksi?"
"En tiedä siitä ollenkaan."
"Koska olette niin vakava ja elämällänne on tarkoitus. Toiset ovat hyvin kilttejä, mutta he ovat Gawainen kaltaisia. Te teette todella vielä jotakin ansiokasta."
"Toivoakseni", vastasi Galahad. Tämä ei kuulostanut kyllin vaatimattomalta. "Mutta te olette ystävällinen saneessanne sen minulle. En ymmärrä, miksi se ei ole samantekevää muille ihmisille."
"Voi, te ette ymmärrä!" sanoi Ettard. "Vain teidän oleskelunne täällä tekee elämän helpommaksi niille meistä, jotka tuntevat samalla tavalla. Erittäinkin naiselle. Useimmat miehet ajattelevat naisen harrastavan vain kohteliaisuuksia, keveää puhelua ja rakkausseikkailuja ja muuta sellaista. Tehän ymmärrätte, kuinka tyhmää ja merkityksetöntä se on. Ei yksikään ajatteleva nainen halua Gawainen kaltaista miestä ystäväkseen. Tarkoitan täysin vilpitöntä ystävyyttä, kuten voitte ymmärtää, ritari Galahad, niinkuin miesten välillä — uskollista toveruutta. Jokainen täällä tietää teidät sellaiseksi, ja te olettekin ainoa. Niin kauan kuin olen oleskellut täällä hovissa, en ole jutellut kellekään tällä tavalla."
Galahad oli syvästi liikutettu.
"Paljon kiitoksia siitä, että olette puhunut siitä minulle", sanoi hän.
"Ajattelin, että minun todella piti puhua. Se auttaa niin paljon, kun saa tietää, mitä kaunista ihmiset sanovat. Ylistys auttaa meitä kaikkia, mutta ihmiset useinkin jättävät sen antamatta, kunnes on liian myöhäistä."
Hänen onnistui ilmaista jotakin omaa elämäänsä koskevaa viime sanoillaan.
"Mutta teitähän ylistetään suuresti."
"Niinkö luulette?"
Vaikka Galahad kuinkakin vaivasi päätänsä, ei hän muistanut mitään.
"En ymmärrä, kuinka he voisivat sitä välttää", sanoi Ettard.
Galahad tunsi itsensä äkkiä vanhaksi ja häijyksi.
"Olen koko lailla teitä vanhempi", sanoi Ettard, "ja minulla on melkoisesti kokemusta. Tuntuu oudolta, että te ymmärrätte niin hyvin."
"Se on meidän välistä luonnollista myötätuntoa — ettekö tekin ajattele niin?" sanoi Galahad.
"En tietysti käsitä niin paljon kuin te, mutta tunnen olevani hyvin paljon samaa mieltä kanssanne."
"Olen niin iloinen", sanoi Ettard. "Tunsin toisenlaisen miehen kerran."
"Kuka hän oli?"
"Ehkä minun ei pitäisi vaivata teitä huolillani. Ihmisten tulisi pitää vastenmieliset asiat omina tietoinaan."
"Kun teillä kerran on ymmärtäväinen ystävä", sanoi Galahad, "voitte mielestäni yhtä hyvin kertoa. Jos voisin auttaa teitä jollakin tavalla —"
"Olette jo auttanutkin", keskeytti Ettard. "Siinä ei ole todellakaan mitään kertomista — koska sellaista voi tapahtua jokaiselle naiselle, jolla on hienot tunteet."
"Mitä sitten?" kysyi Galahad.
"Voi, se tapahtui jo kauan aikaa sitten, mutta se on muuan niistä asioista, joita ei hevin unohdeta."
"Varmaankaan ei", myönsi Galahad.
"Hän sanoi rakastavansa minua ja uskon hänen rakastaneenkin omalla tavallaan, enkä minä voinut olla rakastamatta häntä. En vielä sittenkään, kun olin saanut hänestä selon. Se on pahinta kaikesta, ettekö tekin ajattele niin, kun rakastaa jotakuta, joka ei kelpaa ihanteeksi?"
"Kyllä", vastasi Galahad. "Mikä vika hänessä oli?"
"Ah, hän oli kyllä kelvollinen omalla tavallaan, ja useimmat naiset olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun opin tuntemaan hänet paremmin, huomasin, että hän oli — no niin, vain rakastaja. Tehän ymmärrätte."
"Tietysti", vastasi Galahad. "Ei lainkaan ihanteenne."
"Kaukana siitä", sanoi Ettard. "Tiesin teidän käsittävän sen."
He tarkastelivat maisemaa yhdessä.
"Mutta millainen onkaan ihanteenne?" kysyi Galahad.
"Ystävä", vastasi Ettard, "mies, joka voi olla myötätuntoinen olematta silti äitelä, joka ei halua suutelolta eikä muutakaan sellaista ilkeää. Miehillä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, miltä sellainen muutamista naisista tuntuu. Pidän kohteliaasta käytöksestä, tietysti, mutta siinä onkin suuri ero."
"On varmasti!"
"Rakas isäni osasi käyttäytyä kohteliaasti", sanoi Ettard. "Hän kumartui suutelemaan äitini kättä mitä kunnioittavimmalla tavalla. Sellainen ei ole alhaista rakastelua, vaan kunnianosoitusta. Mutta mikä mies kykenee siihen nykyään? Heidän tunteensa ovat joko tavallisia tai —epäjaloja, se luullakseni on sopiva sana."
"Mitä muuta pitäisi ihanteeksenne sopivan miehen tehdä?"
"Paitsi sitäkö, että hän suutelisi kättäni?" sanoi Ettard. "Käytin sitä vain esimerkkinä. Hän kunnioittaisi kaikkia naisia samalla jalolla tavalla ja halveksisi sellaisia miehiä ja naisia, jotka antautuvat rakkaudeksi nimitettyyn intohimoon."
"Minä ainakin", sanoi Galahad, "olen päättänyt, etten mene ikinä naimisiin".
"Ette naimisiin! Mutta miksi?"
"Syistä, joista olemme keskustelleet. Ystävyys on paljoa parempaa, paljoa epäitsekkäämpää, niin paljon henkevämpää."
"En tahtoisi liioitella", sanoi Ettard. "Avioliitto voi olla hyvinkin henkevä. Olen varma, että se on mahdollista."
"Se on antautumista", sanoi Galahad. "Siinä on jotakin alhaista."
"Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut."
"En ole sanonut sitä."
"Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea."
Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut.
"Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard.
"Kiitoksia", vastasi Galahad.
"Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole onni."
He ajattelivat tätä aatetta ääneti.
"Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard.
"Antakaa minun katsoa kättänne."
"En usko siihen."
"En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin kummallisen tarkasti… Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä."
Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi avaruuteen.
"Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva… Ehkä on parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni."
"Mitä siinä on?"
Ettard päästi hänen kätensä irti.
"Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen on pelkkää hölynpölyä."
"Kertokaa minulle, mitä näitte."
Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille.
"En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta… Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen… tai piakkoin rakastutte… ei, olette jo … ettekä voi mennä naimisiin hänen kanssaan."
"En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad.
"Se on hyvin jaloa rakkautta… kah, tässä on toinen… ja sekin on jaloa."
"Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad.
"En voi vielä sanoa sitä varmasti."
"No niin, en tahdokaan."
"Se on kummallinen viiva… Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä toinen nainen… ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti… Ei voi tietää, mitä sitten seuraa."
"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.
"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.
"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."
"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin hyvin onnellinen?"
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta tietysti en sitä haluakaan".
"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"
Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma, pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli, kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.
Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän.
"Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni, kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta."