V
Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään. Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää vielä toisen yön vanhan katon alla.
Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia turnajaisista.
"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."
"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine on?"
"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä tulee kohtelemaan häntä kovasti."
"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin", sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."
"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle…
Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"
Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen, mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia seistä.
"Olette terve, ritari Lancelot."
"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."
Elaine hymyili.
"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne sitä, ritari Lancelot?"
"Muutamat miehet luulevat kai niin."
"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"
"Sitä ei voi epäilläkään!"
Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi liioitteli.
"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä, mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"
"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."
Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään, ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.
"Oliko siellä naisiakin?"
"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."
"Oliko kuningatar siellä?"
"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."
"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."
"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.
"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai Ginevran?"
"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän ikäisestänne saakka, luullakseni."
"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.
"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.
"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista naisista?"
"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.
"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"
"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta siihen?"
"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.
"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."
"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä, kuten ehkä tiedätte".
"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."
"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"
"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard. "Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."
Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa oli kaunis kukka tai parikin.
"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne… Ritari Lancelot, saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne täältä?"
"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.
"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."
"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."
"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."
"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."
"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."
Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin
Lancelot näki ne ensi kerran.
"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"
"Kyllä."
"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"
"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä kaikesta sydämestäni."
"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä… Minun piti saada tietää, ymmärrättekö te."
Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut, mitä ajatteli.
"Tokko ymmärrän?"
"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.
Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.