VI
"En halua lainkaan tavata sinua enää", sanoi Ginevra. "Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle ja luulisin, ettei sinullakaan ole mitään puhumista minulle."
"En tullut tänne siksi, mitä haluan sanoa, vaan kummallisen käytöksesi vuoksi", sanoi Lancelot. "Olet kohdellut minua kaikkien nähden kuin olisin kerjäläinen, vieläpä melko vastenmielinen. Suuressa hallissa ovat ateriat olleet hirvittäviä kokemuksia. Olen viitenä päivänä pyytänyt päästä puheillesi saadakseni tietää syyn, ja tänään, kun Anglides sanoi sinun olevan vapaana, sanoin hänelle — no niin, tiedät kyllä, mitä sanoin hänelle."
"Toivoakseni olet tässä huoneessa viime kertaa", sanoi Ginevra, "ja koska olet tullut tänne luvattani, on hyödytöntä pyytää sinua poistumaan. Tällä hetkellä olen sinun armoillasi. Sano sanottavasi, mutta älä toivokaan minun rupeavan väittelemään uskottomuuksistasi entiseen tapaamme."
"Ei ole olemassa mitään uskottomuuksia, joista voisimme väitellä, kuningatar. Tulin vain kysymään, miksi olette epäkohtelias minulle."
Ginevra katsoi häneen tiukasti, mutta ei näyttänyt haluavan nöyrtyä.
"Miksi, kuningatar?"
"Emme tahdo väitellä siitä, Lancelot."
"Miksi emme haluaisi väitellä? Jos on olemassa jokin syy, jonka perusteella voit kohdella minua kuin koiraa kuninkaan pöydässä, niin ilmoita se minulle. Se on joko valetta tai sitä ei ole olemassakaan. Olen tottunut vihaasi, Ginevra, mutta tavallisesti olen tiennyt syyn siihen."
"Ja tiedät nytkin."
"Enkä tiedä."
Kuningatar otti ompeluksensa pöydältä ja käveli huoneen toiselle puolelle.
"Suot kai minulle anteeksi selkäni?" sanoi hän. "Valaistus on parempi täällä, ja minun täytyy jatkaa työtäni."
Lancelot odotti, mutta Ginevra ei ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan. Hän otaksui kuluneen ainakin tunnin ja ihmetteli, mitä sanottaisiin, jos joku sattuisi tulemaan huoneeseen ja tapaisi heidät valvomassa näin epätavallisella hetkellä. Jos siten joutuisi toisten pilkattavaksi —
Hän nousi seisaalle mielenosoituksellisesti ja käveli ovea kohti.
"Hyvästi", sanoi kuningatar. "Näissä olosuhteissa sinun pitää asettua sinne. Jos minun pöydässäni ateriat tuntuvat sinusta vastenmielisiltä, johtuu se ehkä tunnonvaivoista, kun olet niin paljon poissa vaimosi luota."
"Onko tämä jonkinlaista pilaa?" kysyi Lancelot.
Kuningatar ponnahti seisaalle ja kääntyi häneen päin.
"Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti! Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä koko ajan!"
"Kenen, Jumalan nimessä?"
"Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella.
"Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on totta, ettei minulle ole vaimoa?"
"Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet kurja valehtelija?"
Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla.
"Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen nimi mikä tahansa."
"Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki sen."
"Ah!… Sinä siis katselit minua?"
"Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —"
"Mutta minä en ratsastanut Corbiniin", sanoi Lancelot. "Tiesin sinun käyvän mustasukkaiseksi, jos niin tekisin, enkä muutenkaan halunnut tavata Elainea. Olin turnajaisissa, ja sinäkin tiedät minun olleen. Miehet ovat puhelleet siitä kanssani pöydässäsi sinun kuultesi."
"Olit varmasti turnajaisissa, Lancelot, mutta olit Corbinissakin. Eikö mieleesi juolahda, että miehet saattavat puhella selkäsi takanakin?"
"Ginevra, en ollut Corbinissa, eikä kukaan voi sitä väittääkään. Poikkesin kyllä sinne päin tienhaarassa, koska luulin sinun ehkä pitävän minua silmällä ja koska olit pyytänyt minua lähtemään sinne, mutta päästyäni metsän peittoon käännyin länteen päin jälleen."
"Olit kiinnittänyt kypärääsi jonkun naisen hihan."
"Se on kyllä totta, että tein niin."
"Kenen hiha se oli?"
"Elainen, ritari —"
"Etkä kuitenkaan ole tavannut häntä?"
"Ymmärrän nyt, missä vika on, Ginevra —"
"Niin teen minäkin."
"Se nainen ei ole sama, Ginevra — vaan Astolatin ritarin Bernardin tytär. Hän on ihan lapsi vielä, ja kannoin merkkiä tehdäkseni hänelle mieliksi."
"Kuka on ritari Bernard? En ole milloinkaan kuullut hänestä."
"Hän on halpa ritari, joka asuu metsässä muutamien palvelijoiden ja äidittömän tyttärensä kanssa. He ottivat minut vastaan yöksi sen jälkeen kun poikkesin syrjään Corbinin tieltä. Pysähdyin sinne palatessanikin. Lähetä kysymään häneltä, ellet usko minua. En ole tavannut Galahadin äitiä enkä kuullut hänestä mitään."
"Vaaditko minua uskomaan, että on olemassa kaksi Elainea, jotka molemmat ovat rakastuneet sinuun?"
"En ole sanonut, että he ovat rakastuneet minuun."
"Et kyllä, mutta tietysti he ovat. Ja epäilemättä tämä toinen, josta et koskaan ennen ole kertonut minulle —"
"En tiennyt hänen olemassaolostaan mitään, ennenkuin saavuin hänen isänsä taloon tuona iltana."
"Niinkö? Ja kuitenkin kannoit hänen merkkiään seuraavana päivänä.
Nopeaa tutustumista!"
Lancelot ei vastannut.
"Hän kertoi sinulle luultavasti rakastavansa sinua?" Lancelot oli vaiti.
"Kertoiko hän?"
"Kyllä hän kertoi."
"Halusiko hän antautua sinulle, vaikka et voinut mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Kyllä."
"Ja sinäkö vaadit minua uskomaan, ettei se ole sama nainen?"
"Ginevra", sanoi Lancelot, "olemme nyt päässeet sellaiseen kohtaan, etten halua pakottaa sinua uskomaan mitään, mitä et mielelläsi halua. Mutta koska olet kysynyt totuutta, olen kertonut sen sinulle. He ovat kaksi eri naista. Heidän iässään on ainakin parinkymmenen vuoden ero ja maailman täyttävä ero heidän luonteessaan, eivätkä he ole ollenkaan samannäköisiä. Mutta heillä on sama nimi, ja onnettomuudekseni molemmat ovat valinneet minut ihailunsa esineeksi."
"Sinun täytyy pitää huolta seuraavasta pojastasi itse", sanoi Ginevra.
"Minä olen jo liian vanha siihen."
Kun Lancelot katseli kovien juovien ilmestymistä ja haihtumista vihan ja loukatun ylpeyden mukana, ihmetteli hän, kuinka oli koskaan voinut pitää noita kasvoja kauniina.
"Uusia poikia ei synny enää", sanoi hän. "En rakasta tätä tyttöä enkä rakastanut toistakaan, mutta tällä kertaa minun ei tarvitse mitään katua."
"Ajattelen vieläkin sinun käyttäytyvän huonosti, kun et suostu elämään hänen kanssaan Corbinissa", sanoi Ginevra. "Olin pahoillani hänen tähtensä, kun luulin sinun hylänneen hänet. Mutta nyt tunnen suurempaa myötätuntoa häntä kohtaan, kun tiedän, millainen mies hänellä on."
Lancelot alkoi nauraa.
"Pysy vain luulossasi. En ole nainut häntä enkä ketään toistakaan. Mutta otaksu, että jos olisin mennyt naimisiin Galahadin äidin kanssa, niin eikö se olisi ollut juuri sitä, mitä kehoitit minua tekemään? Ja etkö vannonut, ettet tulisi mustasukkaiseksi?"
"Siis myönnät menneesi naimisiin hänen kanssaan!" sanoi Ginevra.
Lancelot kohotti kätensä.
"Yksinkertainen juttusi ei petä minua", jatkoi Ginevra, "eivätkä väitteesi minua liikuta. Sanoin, etten tulisi mustasukkaiseksi, mutta sinä tiesit sen asian paremmin — tiesit minun koettavan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan ja tiesit minun rakastavan sinua. Tiesit, että olin antanut sinulle anteeksi ennenkin — kuinka monta kertaa? Ja koetin kohottaa sinut jälleen, kun käyttäydyit — niinkuin teit. Mutta ehkä et tiennyt, millaiset tunteet naisella on sellaistakin miestä kohtaan, joka on hänelle arvoton, jos nainen edes kerran on antautunut hänelle. Nainen kuuluu hänelle ja hän naiselle — siinä kaikki, mitä siinä on. Nainen ei voi ajelehtia toisesta suhteesta toiseen, kuten mies, ja jättää muistoansa taakseen — hän antoi niin paljon, että miehen pitäisi ajatella häntä syleillessään seuraavaa uhriaan —"
"Nyt tulee jo liikaa", sanoi Lancelot. "Sivuutat säädyllisyyden."
Ginevra vaipui tuoliin ja hengitti niin huohottamalla kuin olisi juossut portaita ylös. Mutta hän näytti saavuttavan entisen tyyneytensä — juovat katosivat hänen kasvoistaan, ja Lancelot oli suutuksissaan huomatessaan, että hän oli sittenkin kaunis.
"No niin, Lancelot, rakkaani", sanoi hän —
"Niin, Ginevra, sinun rakastajasi. Unohdit sen hetkiseksi."
"Tahdon sinua tekemään jotakin hyväkseni, Lancelot."
"Mitä sitten?"
"Mene kotiisi vaimosi luo!"
* * * * *
Kun Lancelot oli päässyt portaiden juurelle, kiiruhti Anglides huoneeseen.
"En voinut kertoa sitä hänen ollessaan täällä", sanoi hän. "Epäilen, tokko hän tietääkään sitä vielä, mutta Galahadin äiti on kuollut."
Ginevra jäykistyi marmoriksi.
"Kuningatar!" sanoi Anglides. "Kuningatar… oletteko pyörtynyt?"
Ginevra työnsi hänet pois.
"Kuinka sen tiedät?"
"Hän on täällä — he aikovat haudata hänet tänne Camelotiin."
"Miksi juuri tänne kaikkien paikkojen joukosta?"
"Heillä on mukanaan kirje, jonka hän oli kirjoittanut tuntiessaan kuolevansa. Kun kuningas Arthur luki sen ääneen hetkinen sitten, olin joukon takana enkä kuullut kaikkea, mutta sain kuitenkin sen verran selville, että Lancelot oli kutsunut hänet tänne hoviin —"
"Ah!" sanoi Ginevra.
"Ja tyttö sanoi ajattelevansa Lancelotin voivan antaa hänelle helpoimmin anteeksi, jos hän tulee hoviin tällä tavalla."
Ginevra ajatteli hetkisen.
"Missä tämä kaikki tapahtui?"
"Kappelissa. He kantoivat hänet sinne, ja kuningas tuli, ja he paljastivat hänen kasvonsa viimeisen kerran. Kuningas sanoi kertovansa sen teille itse, kunhan Lancelot saa sen tietää ensin."
"Hän oli kaunis nainen", sanoi Ginevra.
"Muistan, millainen hän oli vuosia sitten", sanoi Anglides, "enkä tahtoisi sanoa häntä kauniiksi".
"Onko hän muuttunut?" kysyi Ginevra.
"En tiedä. Olin muiden takana ja lähdin heti kertomaan teille."
"Säälittää Galahadin vuoksi", sanoi kuningatar. "Heidän olisi pitänyt sopia keskenään… Anna minulle musta hartiahuivini, Anglides… Otaksun, että minunkin täytyy lähteä sinne."
Hän kääri hartiahuivin päänsä ympärille ja järjesti sen kasvojensa suojaksi kauniilla käsillään. Kun hän tuli kappelin ovelle, väistyi linnanväki hänen tieltään. Hän käveli kuin kuningatar, ja hänen kasvonsa, joilla nyt oli musta kehys, olivat unohtumattoman kauniit.
Hän polvistui kuolleen jalkopäähän hetkiseksi rukoilemaan. Heidän edessään tapahtuvan surunäytelmän loistava iva järkytti Gawaineakin — kun hän näki ylenkatsotun naisen rukoilevan tai ehkä kiittävän kilpailijansa ruumiin ääressä. Sitten Ginevra astui hitaasti arkun pääpuoleen ja katsoi vainajan piirteitä.
Hän huudahti heikosti tai naurahti hysteerisesti ja hillitsi sitten itsensä. Kaikki hämmästyivät nähdessään hänen kääntyvän heihin päin, panevan kätensä ristiin ja selvittävän kurkkuaan, ikäänkuin hän aikoisi puhua. Siitä voi ehkä tulla hautajaispuhe.
"Heitä oli kaksi", sanoi hän.