VII
Myöhemmin Lancelot menetti itsekunnioituksensa ja rupesi hieman jälkeenpäin munkiksi.
Veli Martin, joka oli harjaantunut sielujen parantaja, käveli tavallisesti hänen kanssaan luostarin käytävissä heidän hartaudenharjoitustensa loma-aikoina, koettaen selvittää Lancelotin mielentilaa. Veli Martin ilmoitti, että Lancelotin mielentilat olivat todella omaa luokkaansa.
"Minulla on se pulma, etten ole harjaantunut tunnustamaan syntejäni", sanoi Lancelot. "Uskon vakavasti olevani katuvainen ja luulin, että kun ihminen katuu syntejään, on kaikki muu hyvin yksinkertaista. Mutta tietysti se on samanlaista kuin muu — ihmisen pitää oppia sekin."
"Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?"
"Sallikaa minun muistella… Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja
Ginevran avioliiton jälkeen."
"Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin.
"Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot. "Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini, kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä vuoksi en koskaan mennyt takaisin."
"Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin.
"Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani rakkautemme hyviä puolia."
"Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin.
"Hänen kauneutensa — ja toivo päästä hänen arvoisekseen — ja hänen huuliensa jättämä muisto, kun hän oli nuori."
"Näitäkö te nimitätte hyviksi puoliksi?" sanoi veli Martin. "Haluaisin myös kuulla ajatuksenne sen pahoista puolista, joita nyt kadutte."
"No niin, oli väärin, etten voinut naida häntä — hermomme olivat jännityksessä, emmekä olleet täydellisesti onnelliset — ja kaikki hajosikin tuhaksi lopun lähestyessä. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta te ymmärrätte kyllä. Iloitsen kaikesta siitä, mikä ei ollut väärin, ja kadun kaikkea sitä, mikä oli syntiä. Eikö se riitä?"
"En oikein usko, tiedättekö, mikä oli mitäkin", sanoi veli Martin.
"Mutta te saatte toistaiseksi jatkaa."
"Vähän jälkeenpäin, kun rakkautemme oli alkanut, vuoden verran myöhemmin, kohtasin erään tytön, joka tarjosi itseään minulle — ei millään julkealla tavalla, minun on pakko myöntää se, vaan rehellisesti. Hän pyysi rakkauttani elämänsä yhdeksi hetkeksi, vaikka tiesikin koko ajan minun rakastavan Ginevraa. Olen tottunut väittämään, että hän petti minut siihen, mutta nyt tunnustan himoinneeni häntä. Hän oli hyvin houkuttava. Olen katunut sitä yhdestä tai toisesta syystä siitä alkaen. Riittääkö se?"
"Tämä näyttää selvältä asialta", vastasi veli Martin. "Mutta olen ihmetellyt, miksi puhuitte Ginevrasta mainitsematta sitä asian puolta, joka huolestuttaisi minua enimmän. Ette näytä kysyvän itseltänne, mitä Arthur, hänen miehensä ja ystävänne, tästä kaikesta ajatteli."
"Tiedän, mitä Arthur ajattelee siitä", vastasi Lancelot.
"Kuinka te voitte sen tietää?"
"Kysyin häneltä. Juuri senvuoksi olenkin nyt täällä. En voinut sietää ajatusta, että olen petollinen hänelle, ja jouduin sellaiseen kohtaan, jolloin olisin mieluummin kuollut hänen miekkansa iskusta kuin enää piilottanut tätä salaisuutta. Menin senvuoksi rehellisesti hänen luokseen ja tunnustin rakastavani hänen vaimoaan liiaksi. Otaksuin sitä rehellisimmäksi keinoksi päästä asiasta."
"Milloin se tapahtui?" kysyi veli Martin.
"Ihan äskettäin."
"Rakastitte häntä liiaksi", sanoi veli Martin, "mutta ette rakastanut häntä tarpeeksi. Olisin sanonut sitä rehelliseksi teoksi, jos olisitte mennyt Arthurin luo parikymmentä vuotta sitten. Mitä kuningas sanoi?"
"Hän sanoi tienneensä sen jo jonkun aikaa. Melkein heti häiden jälkeen hän sanoi huomanneensa Ginevran menneen naimisiin hänen kanssaan muovaillakseen hänet toisenlaiseksi. Hän ei olisi välittänyt siitä, kertoi hän, jos hänellä olisi ollut enemmän vapautta, mutta koska hänellä oli kuningaskunta hallittavanaan, oli hänellä liian paljon hommaa ehtiäkseen uudistua. Silloin hän huomasi Ginevran kääntävän tarkkaavaisuutensa minuun, ja vaikka se loukkasikin häntä, sopi sitäkin järjestelyä puoltaa jollakin tavalla. No niin… juuri siksi olen täällä. Kun Arthur puhui minulle siten, en kehdannut katsoa maailmaa kasvoihin."
"Tunnustatteko nyt syntejänne, veli Lancelot, vai toisteletteko vain onnettomuuksianne?"
"Olen myöntänyt tunnustavani", vastasi Lancelot. "Kerroin jo teille tuosta tytöstä, joka tarjosi itsensä minulle. No niin, hänessä oli paljon suloja, mutta viattomuus ei kuulunut niiden joukkoon. Hän tiesi kaikki, mitä pitikin, ja vielä enemmänkin. Mutta satuin tulemaan toiseen taloon vain noin kuukausi sitten, ja isäntäni sanoi minulle, että meidän piti odottaa hänen tytärtään, jonka oli määrä olla emäntänä päivällispöydässä, ja tyttären nimi osoittautui samaksi kuin ensimmäisenkin tytön. Minulla oli kummallinen tunne, että ehkä tuo ensimmäinen tulee ahdistamaan minua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta kun tytär vihdoinkin tuli, oli hän vielä pelkkä lapsi — kokonaan viaton eikä mitään muuta. Heillä oli kuitenkin sama nimi."
"Miksi ei heillä olisi ollut?" sanoi veli Martin. "Nimi merkitsee niin vähän."
"En tiedä", sanoi Lancelot. "Ennenkuin lähdin siitä talosta, ehdotti tämä viaton tyttö minulle ihan samaa kuin tuo järkeväkin oli tehnyt. Halusi rakkauttani tai tulla vaimokseni tai lyhyesti sanoen: halusi minut omakseen."
"Me emme aina saa toista tilaisuutta", sanoi veli Martin "Toivon teidän käyttäytyneen paremmin tällä kertaa?"
"Kyllä", vastasi Lancelot. "Sanoin hänelle sitä satunnaiseksi harhaluuloksi ja vakuutin, että kun se haihtuu, menee hän jonakin päivänä naimisiin oikean miehen kanssa, jolloin meistä kaikista tulee ystäviä. Sehän oli jalompaa, eikö ollutkin?"
"Siinä ei ollut mitään moitittavaa", vakuutti veli Martin.
"Kuitenkin, kun sitä oikein ajatellaan", sanoi Lancelot, "paraskin käytöksemme saattaa tuottaa paljon kiusaa ja erehdyksemme päättyä hämmästyttävästi. Kun tein syntiä tuon naisen kanssa, joka heittäytyi syliini, saimme lapsen. Sen vääryyden tulokseksi tuli Galahad."
"Ette suinkaan tarkoita jaloa Galahadia?" kysyi veli Martin.
"En tiedä, kuinka jalo hän on", vastasi Lancelot, "mutta muita ei ole olemassa".
"Olemme kuulleet hänen omistaneen elämänsä", sanoi veli Martin, "maailman pyhimmän aarteen etsimiseen".
"Niin ne jutut paisuvat", sanoi Lancelot. "Ellen olisi rakastanut
Ginevraa, ei Galahad olisi nyt voinut pyrkiä tähän suuruuteen."
"Se ei ole lainkaan itsestään selvää", sanoi veli Martin.
"Ginevra oli mustasukkainen hänen äidilleen ja hänelle ja vihainen minulle", sanoi Lancelot, "ja Ginevran mieleen juolahti voittaa meidät kaikki tekemällä hänestä oikea mestarinäyte. Ennen sen valmistumista Ginevra kai rakastui häneen."
"Ymmärrän", sanoi veli Martin.
"Ja sitten", sanoi Lancelot, "kun kerran tein oikein puhumalla niin ystävällisesti ja järkevästi pienelle tytölle, vei se häneltä hengen".
"Hän kuoli luultavasti luonnollisista syistä", sanoi veli Martin.
"Ehkä", myönsi Lancelot, "mutta saamani vaikutelma oli sellainen, ettei hän olisi kuollut, jos olisin vastannut myöntävästi".
"Kuulkaapa", sanoi veli Martin, "nyt ette ole sillä tiellä, joka vie armoon".
"Osaatte arvostella sen asian paremmin kuin minä", sanoi Lancelot. "Mutta eikö ihminen voi jollakin tavalla saada armoa ja kuitenkin tehdä kysymyksiä?"