VII
Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.
Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa.
"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".
"Epäonnistuneinako?"
"Te ette ollut siellä, kuningatar."
"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?"
"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.
"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.
"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset."
"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen."
Ginevra katsoi häneen.
"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"
"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.
"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."
"Tappoiko Palomides sen?"
"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut mustasukkainen hänelle alusta saakka."
"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.
"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään, ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein poikki."
"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.
"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa", sanoi Ginevra.
"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä välin."
"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä Jumala, millainen mies!"
"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"
Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän aikaa, ennenkuin hän puhui.
"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."
"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."
"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.
"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen, kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."
"Eikä ole", väitti Ector.
"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli kuullut Palomideksen puhuvan siitä."
"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora käsiksikäyminen asioihin".
"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."
"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti — ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville, keitä he olivat."
"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra. "Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan, erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."
"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.
"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?" kysyi Ginevra.
"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."
"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin, millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät onnellisemmaksi."
"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."
"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän kertoo sen minulle."
"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden, kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta, millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi Palomides on mustasukkainen."
Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt huomaavankaan heitä.
"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."
"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine.
"Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"
Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi häneen.
"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"
"Ketkä hän kohtasi?"
"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides, tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan. Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."
Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?"
"Ei, Tristram ja Iseult vain."
"Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi
Meliagrance.
Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen.
"En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani mihinkään muuhun."
Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin, ikäänkuin asia olisi todistettu.
"Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä koko juttu."
Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä huomautuksesta.
"Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella", sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne luoksemme Palomideksesta huolimatta."
"Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut."
"Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä tahtoo selittää monet vihjauksenne."
Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä.
"Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta? Hänenkö vaimoaan he huvittavat?"
"Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet Tristramin sijaan."
"Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni — sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin pitäessään meitä viattomina."
"Miksi te ette voi selostaa rehellisesti tapahtumaa?" huusi Ector. "Tristram oli Lamorakin ystävä ja väittää Lamorakin kaatuneen suuren väijyksistä hyökkäävän ylivoiman uhrina eikä tasapäisessä taistelussa. Hän sanoo tuota odottamatonta päällekarkausta epäritarilliseksi, ja Lancelot on samaa mieltä hänen kanssaan. Niin on kuningaskin, varmasti. Luulitteko todellakin voivanne läpäistä nämä turnajaiset kuulematta arvostelua siitä, mitä teitte viime vuonna? Tristram on epäilemättä huolissaan Iseultin ja itsensä vuoksi; kuinka hän voisi tietää, mitä sellaisessa maassa saattaa tapahtua, missä yksi tuollainen päällekarkaus on tehty?"
"Ymmärrän teidän olevan oikeassa, ritari Ector", sanoi Ginevra.
"Turnajaiset olivat varmasti erinomaiset."
"Mitä te miehet ajattelette?" kysyi Anglides. "Tulitteko tänne tiedustelemaan kuningattaren vointia? Oliko aikomuksenne ilahduttaa häntä?"
"Tulimme juuri sitä varten", vastasi Ector, "mutta olemme tehneet sen väärällä tavalla. Kuningatar, teidän ei kannata kiinnittää huomiotanne näihin juoruihin. Tulette iloiseksi, kun pakotatte meidät sanomaan jäähyväiset."
"Ainoa asia, josta en pidä", sanoi kuningatar, "on se, että kuulen teidän riitelevän tai hakevan riitaa. Mitä ikinä Arthur tehneekin, on se hyvin tehty — te kaikki tiedätte sen — ja Lancelot on samanlainen kuin aina ennenkin. Gawaine, te olette liian suuressa kiitollisuudenvelassa kummallekin voidaksenne olla uskoton."
"En minä olekaan uskoton, kuningatar. Olen päinvastoin kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Olen selostanut vain tosiseikat."
"Väitättekö sitäkin uskollisuudeksi?" kysyi Meliagrance. "Oletteko ajatellut, kannattaako sellaisia tosiseikkoja ollenkaan selostaa?"
"Oletteko ajatellut kuningatarta? Tahtoisin sen mielelläni tietää", sanoi Anglides. "Puheenne tekisi voimakkaankin ihmisen sairaaksi, saati sitten toipilaan."
"En ole enää mikään toipilas, Anglides", sanoi Ginevra. "Tämä keskustelu on palauttanut minulle enemmän tarmoa kuin uskoin itsessäni olevankaan… Kenen kanssa te äsken puhelitte, ritari Ector?"
"Kuningatar, portilla on muuan nuori muukalainen, joka hakee ritari Lancelotia. Hänellä on jokin viesti ritarille, jota hän ei halua ilmoittaa kellekään toiselle. Hän vaatii tietoa, milloin Lancelot tulee takaisin tai mistä hänet nyt voidaan löytää."
"Haluamme mielellämme vastata noihin kysymyksiin itse", sanoi Ginevra.
"Ehkä hän tulee Iseultin luota", sanoi Meliagrance. "Tai Tristramin."
Ginevra ei näyttänyt kuuntelevan häntä. "Mikä tuon nuoren miehen nimi on, ritari Ector?"
"Hän nimittää itseään ritari Bromeliksi. Otanpa selville, mistä hän tulee."
"Se ei ole tarpeellista. Otan selon siitä itse, jos te miehet vain sallitte minun niin tehdä. Käske hänet tänne puutarhaan, Anglides. Te muut saatte mennä tiehenne."