VIII
Ginevra oli jälleen ihan entisellään Arthurin palatessa kotiin. Hän kuuli Arthurin sydämellisen naurun linnanpihalta ja kuunteli hänen nopeiden askeltensa kaikua leveiltä portailta. Kun kuningas koputti hänen oveensa, oli hän valmis lausumaan puolisonsa tervetulleeksi.
"Et voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olen saadessani nähdä sinut jälleen, Ginevra. Ja sinä näytät terveemmältä, paljoa terveemmältä."
"Ah, minä olenkin jo ihan terve! Kuulin kerrottavan, että turnajaisesi olivat suurenmoiset."
"Hyvin kiihoittavat", vastasi Arthur asettuen istumaan sohvan päähän.
"Tristram ja Palomides toivat niihin vaihtelua."
"Olen iloinen, että ne sujuivat toiveittesi mukaisesti. Millaisia uusia sankaritöitä he siellä suorittivat?"
"Ah, ilman heitä olisi siellä suoritettu vain tuttuja tekoja. En kuitenkaan voinut nauttia siellä."
"Miksi et, Arthur?"
"Kaipasimme sinua."
Puhuessaan hän katsoi tarkasti kuningattareen ja tämän hymyillessä näytti tyytyväiseltä.
"Ja sitäpaitsi Tristram ilmoitti minulle kantavansa kaunaa Lamorakin viime vuonna tapahtuneen kuoleman vuoksi. Agravaine oli saapuvilla hänen puhuessaan."
"Olen pahoillani Lamorakin vuoksi", sanoi Ginevra. "Ja suruissani, että Tristram on vihoissaan. Toivoin, että turnajaiset olisivat olleet kaikin puolin hauskat."
"Ne olivat enemmänkin kuin tyydyttävät enimmältä osaltaan. Liioittelen vaikeuksia toistamalla niitä."
Hän istui tarkastellen kuningatarta hetkisen, nauttien nähtävästi näkemästään sellaisen miehen tapaan, joka on tyytyväinen oloonsa omassa talossaan. Kuningatar kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä.
"Arthur, etkö sinäkin ajattele näiden turnajaisten täyttäneen jo tarkoituksensa? Miehet ottavat ne liian vakavalta kannalta. Tulevatko ne aina tuottamaan vaikeuksia?"
"Olet puhunut tästä ennenkin, tietysti. Ei, luulen niitä päinvastoin hyödyllisiksi."
"Miksi, Arthur? Kun asutit maata, saatoit taistella oikeiden asioiden puolesta, ja turnajaiset soivat hyvää harjoitusta, mutta nyt —"
"Ne suovat sitä vieläkin, Ginevra. Tunnen mielipiteesi ja olen pahoillani, etten voi yhtyä niihin. Iloitsen rauhasta. Emme olisi saavuttaneet sitä koskaan, ellemme olisi tienneet, kuinka taistellaan."
"Minäkin iloitsen rauhasta", sanoi kuningatar, "mutta emmekö voisi aloittaa joitakin tärkeämpiä tehtäviä nyt, kun olemme lopettaneet sodat? Ei kai rauha ole päämäärämme, vai mitä? On kai olemassa muutakin, mitä voisimme edistää?"
"Uskon, Ginevra, että rauha itse on edistystä. Elleivät turnajaiset kelpaakaan muuhun tarkoitukseen, pitävät ne ainakin miehet terveinä — suovat hyvää harjoitusta."
"Harjoitustako? Mutta niissähän tapetaan miehiä."
"Niin, ne ovat raakoja jolloinkin, mutta miehiä tapetaan satunnaisestikin, vaikka he eivät koskaan ottaisi osaa turnajaisiin."
"Kun puhut terveydestä, ajattelet luullakseni heidän ruumiitaan", sanoi kuningatar. "Miehesi ovat vajoamaisillaan juorujen ja ärtyisyyden tottumuksiin."
"Toiset juoruavat, ja toiset ovat ärtyisiä", vastasi kuningas. "Joukossa on aina muutamia mitättömiä henkilöitä. Heihin ei kannata suuttua."
"Eikö silloinkaan, kun he puhuvat sinua — omia miehiäsi vastaan?"
"He eivät uskalla."
"Eivätkö uskalla? Kun olin puutarhassa eräänä päivänä, tulivat Gawaine ja Meliagrance muutamien muiden kanssa tiedustelemaan vointiani. Pelkästä jonkin tärkeän puheenaiheen puutteesta he kertoivat minulle Palomideksen heittäneen sinut maahan hevosesi selästä. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ei ainoakaan miehistäsi olisi uskaltanut myöntää sitä itselleenkään, ei vaikka se olisi ollutkin totta. Nyt he kertoivat sen minulle."
"He kertoivat vain totuuden."
"Toivoin heidän valehdelleen."
"Ei, halusin nähdä, miltä Iseult näyttää, tahtomatta ilmoittaa hänelle henkilöllisyyttäni, minkävuoksi ratsastin heidän luokseen kypäränsilmikko ummessa. Kun Palomides hyökkäsi kimppuuni, en ollut valmis, mutta ehkä se ei olisi vaikuttanut asiaan. Hän on voimakas mies."
"Olen kovin, kovin pahoillani, Arthur."
"Ah, mutta minäpä en ole! Sillä ei ole väliä."
"Päinvastoin. Häpäiset itsesi tyhmällä käytökselläsi."
"Tyhmällä tai ei, olen kuitenkin iloinen, että tein niin. Miehen pitää päästää luontonsa valloilleen silloin tällöin. Jos olisin samanlainen säädyllisyyden harras puolustaja kuin sinäkin, olisin yhtä hermostunut. Olet liian pidättyväinen."
Kuningatar odotti hetkisen, ennenkuin puhui jälleen.
"Siinä tilaisuudessako siis Tristram puhui Lamorakista? Hän saattoi syystä kyllä olla kiukuissaan."
"En puhutellut Tristramia silloin, vaan vasta seuraavana päivänä."
"Oliko Lancelot mukanasi?"
"Hyväinen aika, kyllä! Hän oli ihan takanani. Hän heitti Tristramin satulasta, ja me ratsastimme tiehemme, ennenkuin Palomides ehti ahdistaa meitä jälleen."
"Jos Lancelot ratsasti tiehensä, kuten sanoit", sanoi Ginevra, "ei hän paennut vaaraa. Hän oli kai hyvin häpeissään?"
"Hän ei hyväksynyt sitä, että ratsastin heidän ohitseen. Hän väittää, että minun olisi pitänyt puhutella Tristramia. Hän vastusti menoani heidän luokseen seuraavana iltana, vaikka tulikin kanssani suojelemaan minua — tai suojelemaan ehkä sinua. Hän pelkää minun menettäneen sydämeni Iseultille."
"Gawaine väittää sitä teistä molemmista."
"Ymmärrän. Juuri se on järkyttänyt sinua."
* * * * *
"Ei", sanoi Ginevra, "jos sinä ja Lancelot ihailette Iseultia, pitää teidän tehdä se avoimesti. Sanoin miehille, että niin pian kuin olen tarpeeksi terve, kutsun Tristramin ja Iseultin tänne, missä me kaikki voisimme puhutella heitä. Toivoin sinun kutsuneen heidät jo."
"Parasta on ajatella sitä asiaa toistamiseen", sanoi Arthur. "Iseultissa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin hieno, komea nainen — hyvin paljon sinun näköisesi, Ginevra, paitsi sitä, että hänen tukkansa on musta, ja kuvittelen häntä tyynemmäksikin. Mutta Tristram on tavattoman töykeä. Hän ei voisi tulla toimeen miestemme kanssa."
"Eikö siinä ole jotakin vikaa, elleivät miehemme voi käyttäytyä säädyllisesti vierasta kohtaan? Kutsu heidät molemmat tänne. Älä kiellä sitä minulta."
"Tristram ei halua tulla, olen varma siitä, Ginevra. Hän pelkää jotakin. Ei luullakseni kuitenkaan Lancelotia."
"Miksi menit puhuttelemaan häntä toistamiseen?"
"Pyytääkseni heiltä anteeksi — ja tahdoin nähdä Iseultin.
Ratsastaessani heidän ohitseen edellisenä päivänä en todellakaan voinut
arvostella häntä. Hän on kaunis nainen. Sanoin sen hänelle, mutta
Lancelot lisäsi tiukasti, että sinä olet vielä kauniimpi."
"No niin, te molemmat näytätte koettaneen kovasti tehdä Tristramin onnelliseksi", sanoi Ginevra.
"Virhehän se oli ja kokonaan minun vikani", sanoi Arthur.
"Puhukaamme hauskemmista asioista. Onko mitään huvittavaa tapahtunut?"
"Olen tullut toimeen melko hyvin eikä täällä ole tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Arthur, sinun pitäisi saada Tristram tänne vain noiden huhujen kumoamiseksi."
"Ajatelkaamme sitä tarkemmin. Hän ei tule, mutta mehän voisimme kutsua hänet osoittaaksemme hänelle suosiotamme. Kun Lancelot palaa, lakkaa juoruaminen."
"Miksi ei sinun palattuasi?" kysyi Ginevra. "Oletko sinä kuningas vaiko hän? Kun menin naimisiin kanssasi, olit hyvin pirteä. Olenko minä syynä muutokseen? Sinä annat määräyksiä, jotka eivät aina ole järkeviä, ja Lancelot panee ne toimeen. Vaikka olet vielä nuori, laiminlyöt ruumiisi harjoittamisen, et voi istua enää hevosesi selässä niin vakavasti kuin ennen. Kysyit, onko mitään huvittavaa tapahtunut ajanvietteeksi. Olen huvikseni ajatellut samanlaisia ajatuksia kuin nämäkin ovat. Kun määräät Lancelotin töittesi suorittajaksi tai sallit hänen toimia suojelijanasi, eikö mieleesi lainkaan juolahda, että hän ehkä —"
"Ginevra, en ole aavistanutkaan, että olet mustasukkainen Lancelotille. Luulin sinun pitävän hänestä yhtä paljon kuin hänkin sinusta. Älä myrkytä häntä kohtaan tuntemaani ystävyyttä. Hän on minua etevämpi ja on aina ollut. Jos olisin niin huono kuin sanot, pysyisikö hän uskollisena?"
"Jos hän on luonteeltaan uskollinen, ei hän petä sinua koskaan", sanoi Ginevra. "Ehkä hän muistelee menneitä vuosia, joista ei vielä olekaan kovin pitkälti aikaa."
"Olet vielä heikko, Ginevra, ja minä olen väsyttänyt sinut kokonaan. Parasta on, ettemme puhu tästä mitään enää, Mutta ennenkuin menen, haluan kertoa sinulle hauskan uutisen Lancelotista."
"Sanoit edottavasi Tristramia, kunnes Lancelot tulee takaisin. Missä hän nyt on?"
"Hän on täällä — palasimme yhdessä — mutta aion lähettää hänet toiselle asialle Pelles-kuninkaan luo."
Ginevra säpsähti kuullessaan nimen, mutta Arthur ei huomannut sitä.
"Et voi arvata uutista."
"Kuinka voisinkaan?"
"Lancelot on vihdoinkin rakastunut. Toivoin aina, että hän rakastuisi, mutta hänessä ei näyttänyt olevan minkäänlaista romantiikkaa. Nyt on puhe Elainesta, Pelles-kuninkaan tyttärestä."
"Sepä hauskaa!" sanoi Ginevra. "Milloin hän kertoi sen sinulle?"
"Hän ei kertonut sitä minulle itse — kuulin sen eräältä Bromel-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka kohtasi Gawainen. En voi näyttää toteen, onko kosiskelua jatkunut jo kauan aikaa, vai alkoiko se vasta silloin, kun hän kävi siellä juuri ennen turnajaisia. Mutta Bromelin puheista päättäen on sitä jatkunut jo kauan aikaa. Hän halusi itse saada Elainen omakseen ja syytti Lancelotia tytön varastamisesta, jolloin Bors kuritti häntä solvauksesta. Nyt hän haeskelee Lancelotia pyytääkseen anteeksi. Sattumalta hän tuli uskoneeksi tarinansa Gawainelle. Jos Lancelot koetti pitää sen salassa, on Bromel nyt kostanut."
"Sinä et ole puhutellut Bromelia itse?"
"En — Gawaine kertoi sen minulle."
"Se ei ole ehkä tottakaan. Gawaine tahraa nykyään mielellään sinun ja
Lancelotin mainetta."
"Milloin on hän tehnyt niin?"
"Hän kertoi tuon jutun Palomideksesta."
"Mutta sehän oli totta", sanoi Arthur. "Ja epäilemättä on tämäkin totta. Et näytä haluavan kuulla hyviä uutisia Lancelotista. Olen käsittänyt kokonaan väärin tunteesi häntä kohtaan."
"Etkä ole", vastasi Ginevra. "Olen iloinen hänen puolestaan, jos hän vain tulee onnelliseksi. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan aikaa sitten. Mutta tässä huhussa on jotakin kummallista — jos hän rakastaa Elainea, miksi hän ei kerro sitä meille — kerro sitä ainakin sinulle?"
"Ehkä hän kertookin vielä", sanoi Arthur. "Liitto olisi kunniaksi molemmille. Pelles on kunnon mies, vaikka hänellä ei olekaan huumorintajua. Olen kuullut, että hänen vaimonsa oli etevä nainen. Hän kuoli nuorena. Mitään syytä ei ole olemassa, miksi tytöstä ei tulisi oikeata vaimoa hänelle."
"Ei lainkaan mitään syytä", sanoi Ginevra, "jos Lancelot rakastaa häntä".
"Tietysti", sanoi Arthur, "olen aina ajatellut Lancelotin rakastuvan naiseen, joka on kotoisin jostakin maailman harvinaisesta kolkasta, johonkin ainutlaatuiseen kaunottareen — Iseultin kaltaiseen ehkä. Hänen kohtalonsa tuntui viittaavan siihen. Mutta jos hän on rakastunut, vahvistaa se vain sitä otaksumaa."
Ginevra istui nojaten päätänsä syvän tuolin selustaan. Hänen silmänsä olivat ummessa. Arthur totesi, kuinka sairas hän todellakin oli. Hän nousi poistuakseen Ginevran luota. Ginevra aukaisi silmänsä.
"Oletko nähnyt tämän Elaine-nimisen tytön?" kysyi hän.
"Koetan muistella. Luultavasti en. Hän pysyttelee enimmäkseen kotonaan."
"Onko Bors tullut takaisin? Haluaisin kuulla hänen selityksensä."
"Niin minäkin. Hän palaa tänne viikon kuluttua. Hän voi kertoa sen meille, ellemme mieluummin kysy sitä Lancelotilta itseltään."
"Aioin kysyä sitä häneltä", sanoi Ginevra sulkien silmänsä jälleen.
Arthur lähestyi ovea.
"Sanoitko lähettäväsi hänet toiselle asialle?"
"Kyllä. Jos hän on jonkinlaisessa suhteessa Elaineen, haluan edistää sitä. Hän ehkä haluaakin ratsastaa sinne. Asialla ei ole kyllä mitään kiirettä, mutta tahdon suoda hänelle tilaisuutensa. Eikö minun pidä tehdä juuri niin?"
"Luullakseni sinun pitää", vastasi Ginevra. "En tiedä olenko ajatellut häntä sellaisen asian yhteydessä?"
"Jos mielestäsi on parempi olla häntä lähettämättä sinne, on vielä aikaa."
"Ei, anna hänen mennä. Jos hän rakastaa tuota naista, ei mikään voi pidättää häntä poissa sieltä, ja jos jonkun on autettava häntä, on parasta, että auttaja olet sinä."
"Pelkään keskustelleemme liian kauan aikaa", sanoi Arthur. "Olen ollut ajattelematon kuten tavallisesti."
"Ennenkuin Lancelot lähtee, haluaisin puhutella häntä."
"Toivon hänen uskovan salaisuutensa sinulle", sanoi Arthur.
"Tietääkö hän mitään Borsista ja Bromelista?"
"Kuinka hän voisi?"
"Gawaine on ehkä kertonut hänelle — tai Meliagrance."
"Oletko vieläkin huolissasi Meliagrancen vuoksi?"
"En huolissani, vaan en luovu mielipiteestäni", vastasi Ginevra. "Se mies ei ole minun eikä sinunkaan ystäväsi, jos vain osaan päätellä oikein."