X
"Ginevra!" huudahti Lancelot.
Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta nyt kuin silloin ulkosalla.
"En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas", aloitti Lancelot.
"Olen ihan terve."
"Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —"
"Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä.
Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?"
"Eivät", vastasi Lancelot.
"Olen pahoillani. Miksi eivät?"
"Sinä et ollut siellä."
"Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä."
Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain silmänsä.
"Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot.
"Niin paljon olen minäkin saanut selville."
"Mitä tarkoitat, Ginevra?"
Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan häneen.
"Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen minut jo."
"Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?"
"Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää sinua mihinkään."
Lancelot istuutui penkille seinän viereen.
"Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?"
"Et kai tiedä sitä?"
"En laisinkaan."
"No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja
Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan."
"Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?"
"Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?"
"En varmastikaan!"
"Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi."
"Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä."
"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin, ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen — sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille — no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."
"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut? Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."
"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"
"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan, paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"
"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa, joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria sellaiseksi."
"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua, enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."
"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn — yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"
"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.
"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."
"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."
"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"
"En ole muuttunut."
"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti lähteä mukaan?"
"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"
"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti vaiko hyvin tyhmästi."
"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla, katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut hänen kuolemaansa."
"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on, että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."
"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se ollut oikein?"
"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan. He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi. Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."
"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun totella häntä".
"Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme, unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen itsetyytyväisyydelleen."
"Jos hän käskee minua, täytyy minun totella."
"Vastoin parempaa tietoasiko?"
"Niin."
"Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi, tiedän kyllä, millaisen lopun se saa."
"Ei ainakaan pahaa."
"Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä kutsua sinua luokseni enää."
Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi.
"Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai jätän tekemättä."
"Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan miehen, mutta —"
"Hän olikin kuuluisa mies."
"Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti. Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta luoda sinulle jonkinlainen ura."
"Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä. Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun pettyvän."
"No niin, minä olenkin pettynyt."
Lancelot odotti jälleen hetkisen.
"Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta siitä."
"Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi.
Kuten tahdot."
"Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin, mitä en jostakin syystä halua tehdä —"
"Mitä esimerkiksi?"
"Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra."
"Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin erääksi hänen pyhäksi käskykseen."
"En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt."
"No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun ratsastaa sinne."
"Pelles-kuninkaan tyttären luoko?"
"Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen."
"Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen määräyksensä", vastasi Lancelot.
"Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään häntä."
"En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea".
"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."
"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani siihen? Elainen tarina on tavaton."
"Eikä ole!"
"Mutta se on täydellisesti viaton."
"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."
Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.
"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet aloittanut."
"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan. Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa — käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä milloinkaan enää."
"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"
"Uskallan."
"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että voisit kohdata sen tytön."
"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine pysyttelee epäilemättä huoneessaan."
"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"
"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla häntä tapaamatta."
"Onko hän niin vastenmielinen?"
"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."
"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle sydämesi?"
"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."
Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.
"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."
"Hän sanoi sen minulle itse."
"Mitä?"
"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin hänelle sen olevan mahdotonta."
"Oliko siinä kaikki?"
"Oli."
"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."
"Hän sanoikin jotakin sellaista."
"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin.
On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin,
jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta…
Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."
"En käsitä sitä."
"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."
"Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin, olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen."
"Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua — selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun, jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee sinunkin mieleesi — minulle."
"Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle."
"Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa."
"Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?"
"Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat."
"Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa".
"Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan."
"Ginevra —"
"No, mitä nyt?"
"Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —"
"Tämä ei ole mikään merkityksetön asia."
"Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta kuin totuuden."
Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin. Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia poistumaan.
"En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina."
Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään.
"Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä."
"En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi kuningatar. Hän ei avannut silmiään.
"Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko suureen miesjoukkoon".
"Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien kuullen".