XI
"Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne kuningattarellenne oikean ritarin tapaan."
"Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad.
"Olen kuullut, sen, mutta en teiltä."
"Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää asian."
"Milloin palasitte?"
"Pari päivää sitten, kuningatar."
"En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi selittää senkin."
Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää. Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä.
"En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä."
"Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette,
Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta."
"Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad.
Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa.
"Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä unta."
Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi.
"Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän.
Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta.
"Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton."
"Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste."
"Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt."
Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua puhua enempää.
"Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa."
"Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle selkänsä ja kävelleen pois."
"Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni".
Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta.
"Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?"
"En luullakseni. En ainakaan vielä."
"Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi."
"En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta ketään, vaikka niin tekisinkin".
"Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad, tapasitteko äitinne terveenä?"
"Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti."
"Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?"
"Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—"
"Mitä silloin tapahtui?"
"Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste."
"Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä siihen", sanoi kuningatar.
"Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin toiste."
"No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä tavalla."
"Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad, "enkä voi kunnioittaa heitä enää".
"Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko kaikkia hovissa liikkuvia juoruja."
"Pelkään sen olevan totta, kuningatar."
Kuningatar epäröi hetkisen.
"Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua.
Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani,
Galahad."
Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen: onnellisuutensa palaavan.
"Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se varmasti silkkaa valhetta."
Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei.
"Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille."
"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."
"Mitä minä sanoin?"
"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä. Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei sille enää voi mitään."
"Se koski äitiänne."
"Niin."
"Ja isäänne."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."
Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.
"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar… Ja olin juuri luvannut äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."
"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"
"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan."
"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."
"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."
"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.
"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."
"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"
"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä."
"Ei koskaan", vastasi Galahad.
"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät."
"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"
"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa, moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai, mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."
"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli niin omituinen koti."
"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar. "Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei siinä ole rakkautta."
"Eikö ole rakkautta?"
"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."
Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen paikalleen.
"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."
"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska kerran puhun siitä teille?"
"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"
Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.
"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita, mutta rakkaus on jaloa."
Galahad kalpeni.
"Tekin olette siis muuttunut!"
"Olen mitä?"
"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle, mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista. Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen tuomita heitä."
"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"
"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."
"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"
"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?" vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella, jonka tiedän vääräksi?"
"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole huomannut tätä piirrettä teissä ennen."
"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille mieluista."
Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt Lancelotin puoleen.
"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne, josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"
"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä vuoksi kannattaa elää."
"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.
"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."
"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"
Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet totiseksi jälleen.
"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."
"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."
"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.
"Ja hylkäisitte minut?"
"Niin."
"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi."
"Mutta, kuningatar —"
"Luvatkaa, Galahad!"
"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"
"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä kuninkaalta."
"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"
"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen tietämään."
Neljäs osa