I
Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen.
"Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen."
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän on, ritari Lancelot?"
"Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot.
"Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta puhutaan vielä paljon."
"Miksi?"
"Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina vaarallisimpia."
"Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar.
Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia.
"Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä pojastanne. Tuolla on penkki… Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa."
"En ole lainkaan varma siitä."
"Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen."
"Entä sitten?"
"Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta."
"Kerroitko sinä hänelle?"
"Lancelot!"
"Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?"
"Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen puhetta."
"No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua puhutella minua?"
"Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa."
"Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?"
"Hän on jo tuominnut."
"Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot.
"Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian.
Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?"
"Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi — selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein kaikilla miehillä on heikot hetkensä."
"Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja oikeudenmukaisemmin."
"Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle…
Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?"
"Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos tekisin niin, vihaisit minua."
"Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En tuomitse häntä kokonaan."
"Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot.
"Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut."
"Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa
Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet
uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä.
Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?"
"Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin."
"Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä vääryyttä sinulle."
"Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot, "et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä, jota jakelet Elainelle."
"Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?"
"Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua, on siinä suuri ero."
"Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä."
"Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä."
"Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle sen, mitä koetin opettaa sinulle."
"Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa."
"No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan — hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen. Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja että hänen pitäisi sitä viljellä."
"Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua kohtaan".
"Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta."
"Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri tavalla."
"Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies, joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua."
"Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa sitä hänelle. Menen siitä takuuseen."
"Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?"
"Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka suhteessa, oli syntiä?"
"En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan. Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti."
"Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi hänet?"
"En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti."
"Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun rakastajasi."
"Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa enemmän pojaltamme."
"Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni… Jos haluat, että parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan Elainen tähden?"
"Milloin olen ollut ankara sinulle?"
"No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa kaulaani."
"Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan."
"Se johtui ainakin hänen aloitteestaan."
"Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle."
"Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet enää sairastu siihen tautiin."
"Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan. Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin hyvää kuin suinkin."
"Eikä isästään", sanoi Lancelot.
"Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän saavuttamiseksi."
"Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot.
"Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua."
"Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan toisillemme sellaisia kuin tähän asti."
"Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot.
"Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä! Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?"
"Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin, mitä voin tehdä, ilmoita minulle."
"Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään."
"Mitä?"
"Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään jotakin."
"Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se, mitä hänen pitää etsiä?"
"Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville, olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa."
"Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot.
"Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä."
"Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää hänen luonnettaan."
"Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi."
"Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur teitte".
"Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi — ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen, että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi."
"Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero."
"Pitääkö minun?" kysyi Lancelot.
"Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa."
"Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia."
"Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot, mutta ei hän."
"Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä."