II
Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka muurarit korjasivat vallia.
"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.
"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"
"No niin, mitä toivot?"
"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."
"Sano vain, koska kerran aloitit."
"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."
Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.
"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt oman tarinasi."
"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.
"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."
"En hyväksykään."
Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.
"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu lainkaan sinuun?"
"Mikä?"
"Esivanhempiesi käyttäytyminen."
"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini vanhempiani kohtaan, jos he —"
"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko sitä?" kysyi Arthur.
"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset isästäni ja äidistäni."
"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."
Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.
"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."
"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.
"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."
"Mitä ajattelette hänestä?"
"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"
"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad.
"Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."
"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas, "etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".
Galahad mietti hetkisen.
"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."
"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja äitiään."
"En vaadi oikeutta tuomita heitä."
"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."
Galahad punastui ja näytti hieman nololta.
"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".
"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"
"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta äidillesi?"
"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.
"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"
Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin alkeellista.
"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"
"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."
"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on suurempi sydän ja jalommat ajatukset."
Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.
"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät oikein?"
"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"
"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"
"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien, synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene käsittämään."
"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.
"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö, ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän erehdyksiensä: vuoksi?"
Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa vilpittömyyttä.
"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs — enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän tekoaan."
"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."
"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa, tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta. Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään. Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne, kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä. Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan. Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."
"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"
"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."
Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.
"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia… Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista tuli sivistyneitä?"
"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."
"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta naista?"
"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.
Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät nuoremmilta.
"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle, kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä siitä, saavat he jäädä kotiin."
Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.
"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad, näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut sen jo ennenkin."
"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä", sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."
"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"
"Kyllä."
"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"
"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.
"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista. Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."