III
Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard huusi hänelle:
"Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?"
Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt
Ettardia.
"Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää."
"Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka siis voisitte sen unohtaa?"
Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan Corbiniin edestakaisin.
"Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet, ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen."
"Millainen minusta pitäisi tulla?"
"Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti. Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa."
"Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad.
"Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard.
"Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö saavutuksemme tuota heille kunniaa?"
"Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard
Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi jatkanut matkaansa.
"En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen, olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani."
"Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad.
"Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi aikaa", sanoi Ettard.
"Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan."
Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli, että hänen oli parasta paeta.
"Aiotteko jo lähteä?"
"Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad.
"Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha."
"Mikä pyyntö?"
Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui.
"Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin.
En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä."
"Miksi?"
"Siksi vain."
"Niin, mutta miksi?"
Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan.
"Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte."
"Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella minua."
"Enkä pelännyt", väitti Galahad.
"Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa vaarallista naista!"
"En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä sitoumus täytettävänä."
Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi.
"Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan."
"Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad.
"Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa."
"Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —"
"Mitä?"
"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun olisi pitänyt olla kohtelias… Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"
Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.
"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad, olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."
"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä isäni kaltainen."
Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.
"Isännekö kaltainen?"
"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."
"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."
Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa punastuivat.
"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta. Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."
"Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!"
"Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad.
"Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?"
"Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette."
Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta.
"Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain kiusoitellut teitä."
"Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?"
"Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani."
"Kuka se nainen on, Ettard?"
"Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään minusta."
Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi.
Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä.
"Jos kerran on niin, on se niin… Saan sen kyllä selville… Kysyn
Ginevralta."
"Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!"
"Miksi ei?"
"Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa. Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!"
Galahad kääntyi lähtemään.
"Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän.
"Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?"
Galahad pysähtyi.
"Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan."
Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää kohti, mutta ei nähnyt mitään.
* * * * *
Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä.
"Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar.
"En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen… Otaksun teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna."
"Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin ylpeä teistä, Galahad."
Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa.
"Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra.
"Ei, kuningatar."
Kuningatar hymyili heikosti.
"Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä, ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte niin tehdä."
Galahad kumarsi jälleen kevyesti.
"Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa".
"Olette hyvin ystävällinen, kuningatar."
Seurasi painostava hiljaisuus:
"Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?"
"Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun tehdä matkalle lähtiessäni."
"Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt teitä näin mykkänä."
"Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —"
"Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar.
"Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa, jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi."
"Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa selostamaan."
"Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on jotakin vinossa, koetan oikaista asian."
"Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti, huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan."
"Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia vastaan? Ette siis enää halua —"
"Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua."
"Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä", sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin."
"Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena ihanteillenne, käymättä ankaraksi."
"Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet, koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi, jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani, millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on."
Ginevra hymyili hänelle surullisesti.
"Mielijohteita!" sanoi hän. "Lancelot joutui ehkä pulaan kuullessaan, että hänellä on poika, mutta en ole varma siitä. Hän on aina halunnut poikaa. Elämä on hyvin omituisesti järjestetty, Galahad — se ehkä auttaa meitä olemaan armeliaita — sillä tavallisesti ihmiset ovat kiitollisia lapsistaan, kuinka tahansa he ovat syntyneet. Koska mielenne nyt askartelee näissä asioissa, pitää teidän kuvitella sellaisten miesten ja naisten tunteita, jotka ovat lapsettomia. Sillä ei ole väliä, ovatko he hyviä vai huonoja ihmisiä. Huolimatta siitä, mitä he saavat aikaan, he useinkin tuntevat olevansa hyödyttömiä. Heissä on jokin mennyt lamaan. Joku aika sitten halveksitte ruumiillista. Ja minä olen kehoittanut teitä luomaan sielun töitä, mutta eläminen vain henkisessä maailmassa ei ole täydellisesti tyydyttävää. Siinä että näkee itsensä nuorena jälleen omassa lapsessaan, täytyy olla jotakin iloa. Sen täytyy olla kuin toinen mahdollisuus."
"Tämä olisi kaikki totta, eikö niin, vaikka vanhemmat olisivat naimisissakin? Äitini olisi pitänyt olla isäni vaimo. Sitä, miksi hän ei ole, ei kukaan halua kertoa minulle, mutta saan sen kyllä selville. Siinä juuri on sen synnillisyys, kuningatar. Pelkään siihen liittyvän jonkin salaisen häpeän."
Ginevra hämmästytti häntä ojentamalla äkkiä kätensä.
"Hyvästi", sanoi hän. "Älkää antautuko vaaraan ja palatkaa luoksemme."