I
»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione, »niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»
»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon. Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia, joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä, että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä. Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»
»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».
»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon, että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen, että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»
»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään, kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»
»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon määräämältä.»
»Etkö usko miesten ja naisten väliseen henkiseen toveruuteen?»
»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita, väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista, että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään. Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi, kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»
»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi. Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta suuremmassa arvossa.»
»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama. Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista. Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin, että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»
»Jos vetoat omiin kokemuksiisi minua neuvoaksesi», sanoi Hermione, »niin tekisi mieleni kysyä lisää erinäisistä kokemuksistasi, mikä ei kuitenkaan tunnu oikein sopivalta. En tiedä oikein voiko tytär kysellä äidiltään sellaista.»
»Minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän», sanoi Helena, »ja sinä voit vapaasti kysyä mitä suinkin haluat».
»No niin, jos sinulla on tuollainen käsitys rakkaudesta», sanoi Hermione, »niin en voi ymmärtää miksi et jäänyt isäni luokse. Olisithan aivan hyvin voinut vastustaa Parista kohtaan tuntemaasi rakkautta, olisit voinut antaa minulle esimerkin uskollisuudesta. Minun täytyy tunnustaa olevani kerrassaan ymmällä, kun ajattelen kuinka suuri ero on menettelysi ja neuvojesi välillä.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »eihän niillä kahdella seikalla ole mitään yhteistä!»
»Sitä minä juuri arvelinkin», sanoi Hermione.
»Ei tosiaankaan ole», sanoi Helena. »En ikipäivinä kehoittaisi sinua menettelemään samoin kuin minä. Se olisi hyödytöntä. Sinä et voisi tehdä niin. Ja vaikka voisitkin, ei sinulla olisi samoja syitä kuin minulla.»
»Myönnän sen, etten voisi elää sinun esimerkkisi mukaan», sanoi Hermione, »mutta sinun ei pitäisi minun mielestäni puhua siitä ikäänkuin se olisi jonkinlainen lahja, jota en ole perinyt. Me emme tule koskaan olemaan samaa mieltä siitä, millaiseen elintapaan on pyrittävä. Pelkään, etten voi kuvitella ainoaakaan kunnollista syytä, joka olisi oikeuttanut sinut karkaamaan Pariksen kanssa.»
»Ei minulla ollut aikomustakaan puolustella elämääni, Hermione — sinua tai ketään toistakaan vastaan. Mutta kysymyksesi sai minut ajattelemaan menettelyni syitä, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Salli minun neuvoa sinua, että et rupea puolustelemaan elämääsi jälkeenpäin. Silloin se jo puhuu itse puolestaan. Äläkä tuomitse toisten ihmisten entisiä tekoja — niitä on liian myöhäistä ruveta enää muuttamaan. Sinä näytät mielestäni vähän liian ankaralta arvostellessasi minun elämänvaiheitani. Panen vastalauseen sellaista vastaan, en siitä syystä, että on puhe minun elämänvaiheistani, vaan koska kukaan ihmisolento ei saa olla niin rohkea, että rupeaa lausumaan lopullista tuomiota toisista. Puhun niin paljon sinun elämästäsi siitä syystä, että se on vielä suurimmaksi osaksi tulevaisuuden peitossa. Entisistä teoistasi en taas koskaan aio lausua sanaakaan.»
»En tahtonut olla epäkohtelias», sanoi Hermione, »ja ymmärrän myöskin miksi olet erilainen kuin muut ihmiset. Olet niin kaunis, että tavalliset säännöt eivät näytä soveltuvan sinuun.»
»Eivät ne olekaan sopineet», sanoi Helena, »mutta niiden olisi pitänyt sopia, ja sitä minä toivoinkin. Siinä on koko pulma. En toivonut koskaan olevani erilainen kuin toiset, ja sittenkään en ole koskaan tuntenut eläväni samassa maailmassa heidän kanssaan. Etkö ymmärrä kuinka kohtalokkaisiin tilanteisiin näin jouduin? Kenelläkään ei ole oikeutta sulkea meitä syrjään mistään elämän osasta, ei edes kohtalon kolauksista, suruista ja kärsimyksistä. Aina on väitetty, että olin kaunis, mutta ainoa seuraus, jonka voin siitä huomata, oli se, ettei minua kohdeltu ihmisolentona. Koko elämäni on ollut ponnistusta sovittautua toisten ihmisten joukkoon ja päästä varmuuteen siitä, ettei minulta mennyt mitään hukkaan. Mieltäni pahoitti se, että minut asetettiin elämän jokapäiväisten sääntöjen ulkopuolelle. Jos lapsena tein pahaa, ei minua rangaistu. Kun kysyin miksi he eivät rangaisseet minua, olin minä heidän mielestään luonnottoman hyvä tai erittäin tunnollinen, mutta tosiasiassa minä kaipasin saada vastata teoistani. Nuorena ja kokemattomana tyttöhupakkona ei minun koskaan tarvinnut kärsiä erehdyksistäni. Avioliitossa toivoin edes löytäväni todellisuuden. Kuvittelin, että yhteiselämä miehen kanssa johtaisi siihen järkyttävään draamaan, jossa me toivoimme jokainen näyttelijän osia. Varmasti saisin minäkin kokea sitä, jos avioliitto päättyisi onnettomasti. Mutta silloin olinkin suojatumpi kuin koskaan ennen — suorastaan vapautettu kaikista elämän hankaluuksista. Väsyin kuulemaan lakkaamatta kohteliaisuuksia kauniista ulkomuodostani, sillä sellaisilla sanoilla ihmiset aina puijasivat minulta vastuunalaisuuden, jota eniten kaipasin. Ymmärsin mitä merkitsi väite, että kauneus on kirous. Ilman jyrkkiä särmiä on elämä vain tasaista ja tarkoituksetonta tottumusta. Antauduin Parikselle, koska rakastin häntä, mutta jossakin ajatuksieni pohjalla kyti toivo, että rakkautemme tosiaankin johtaisi siihen suureen murhenäytelmään, johon se näytti johtavan, ja että minä lopultakin saisin kärsiä ja tuntea. Mutta Troijassa viettämäni päivät olisivat voineet olla yhtä monta sekuntia unessa. Kukaan ei ottanut minua vakavalta kannalta. Ei kukaan, ei edes Priamos, moittinut minua siitä, että olin johtanut kaupungin perikatoon, eikä Hektorkaan, joka ei periaatteessa hyväksynyt Pariksen ja minun menettelyäni. Kun loppu tuli, odotin vihdoinkin saavani todella tuntea elämän kovuutta, sillä otaksuin Menelaoksen varmasti tappavan minut. Isäsi ei saa koskaan tietää mitä mielessäni liikkui, kun näin vihan ilmeen haipuvan hänen kasvoiltaan, joille sen sijaan levisi entinen suojeleva ilme. Hän ei ole antanut minulle kokonaan anteeksi, mutta minun ei lasketa kuuluvan samaan maailmaan kuin muut ihmiset — olen jonkinlainen harhakuva. Kun hän ajattelee Parista ja minua enkä minä ole saapuvilla, luulen hänen varmasti tuntevan murhanhalua, mutta jos minä olen läsnä hänen muistaessaan suhdettani Parikseen, on hän — niin sanoakseni — vain kiusaantunut asiasta. Hermione, se syy, jonka vuoksi minulla on sellainen elämänhalu ja jonka vuoksi toivoisin sinun rakastavan elämää nuoruudessasi, on se, etten ole koskaan elänyt. Mutta tavoitellessani todellisuutta olen oppinut pyrkimään ankaraan rehellisyyteen itseäni kohtaan ja ilmaisemaan kaiken itseäni koskevan täysin avomielisesti muille ihmisille; se on ainoa toivoni. Kun sinä halusit pelastaa maineeni sanomalla, että en ollut käynytkään Troijassa, vaan että olin koko ajan viettänyt Egyptissä, teit minulle huonon palveluksen, kuten kai itsekin huomaat. Meille kaikille muuttuu epärehellisyys erottavaksi verhoksi elämämme ja sielujemme välillä, mutta minulle se olisi erikoisen vaarallista. Minä olen mahdollisimman kaukana niistä, joita sanotaan kunniallisiksi ja joiden kunniallisuus merkitsee vain sitä, että he pelkäävät elämää.»
»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun. Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun aviomiehen-valintani kanssa?»
»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni. Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?»
»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin murhaajan kanssa.»
»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»
»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle, ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään? Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun. Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin — Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»
»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot, että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»
»En tosiaankaan.»
»Mutta sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että eläimiä uhrataan?»
»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»
»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»
»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit, että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet ihmisuhrien tasolta.»
»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»
»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme söisi?»
»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»
»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»
»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi, että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi — nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni, joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä, niinkuin jo sanoin sinulle.»
»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?» sanoi Hermione.
»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme — jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty — niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»
»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä, ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä, ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»
»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki. Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta. Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää. Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan — tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan — ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies, joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle. Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan paljon… Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»
»Niin pidän», sanoi Hermione.