II
»Hermione, lapseni, tule tänne», sanoi Menelaos. »Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa. Istuuduppas. Onko sinulla elämänrakkautta?»
»Mitä se on?» kysyi Hermione.
»Älä kysy minulta hankaloita asioita — vaan vastaa kysymyksiini», sanoi isä. »Rakastatko sinä elämää?»
»Totta kai», sanoi Hermione.
»Sepä hyvä, rakastatko sitä tarpeeksi?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Mikä on kylliksi?»
»Kokeilkaamme nyt sitä», sanoi Menelaos. »Haluatko vakavasti mennä naimisiin Oresteen kanssa?»
»Haluan», sanoi Hermione.
»Nyt olet antanut vastauksen kysymykseeni. Sinä et rakasta elämää.»
»En ymmärrä kuinka todistat sen tällä», sanoi Hermione.
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta se riittää todistukseksi äidillesi, joka tietää sellaisista asioista enemmän kuin me. Toivon sinun menettelevän sen mukaan.»
»Isä, soisin ettet kiusoittelisi minua sellaisella asialla, jota pidän ja jota kuka tahansa pitäisi — hyvin vakavana!»
»Mihin sinä oikein viittaat?» sanoi Menelaos.
»Tietysti avioliittoon!»
»Sehän on vakava asia», sanoi Menelaos, »mutta en minä vielä ollut tullut siihen. Halusin vain saada selville onko sinulla elämänrakkautta, koska siinä tapauksessa voit mennä naimisiin milloin tahansa vaikkapa vääränkin miehen kanssa, mutta jollei sinulla ole sitä, sinun täytyy lykätä avioliittosi tuonnemmaksi, vaikkapa oikea mies olisi tarjolla.»
»Ole nyt toki hyvä ja selitä minulle oikein mitä tarkoitat», sanoi
Hermione.
»Kaikki aikanaan», sanoi Menelaos. »Minun täytyy ensinkin kysyä sinulta paria seikkaa. Onko ketään sellaista miestä, jonka kanssa tahtoisit karata?»
»En tahdo karata! Tahdon mennä naimisiin Oresteen kanssa.»
»Se on taas liian kiireellistä», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi ensin karata. Äitisi sanoo, että sinun pitäisi, vaikka hän pelkääkin, ettet sitä tee.»
»Tahtooko äiti minun karkaavan?» sanoi Hermione.
»Miksi?»
»Luulen hänen tarkoittavan sitä, että ihminen joka tapauksessa karkaa ennemmin tai myöhemmin, ja kun hän on itse kokeillut sitä myöhemmin, on hän sitä mieltä, että parempi on karata aikaisemmin. Riittäköön se tästä. Haluaisitko, että Pyrrhos tulisi tänne muutamiksi päiviksi?»
»Kuka on Pyrrhos?»
»Tiedäthän sen — Akhilleuksen poika.»
»Miksi minun pitäisi tutustua häneen?»
»Se olisi sinulle eduksi ja lisäisi melkoisesti maailmantuntemustasi. Pyrrhos olisi vastapainoa suljetulle elämällesi. Jos suuret kuvittelumme sinusta ovat oikeat, rakastut häneen.»
»Olen jo rakastunut Oresteeseen, isä!»
»Sittenhän voit karata Pyrrhoksen kanssa, päästä selville erehdyksestäsi ja mennä sen jälkeen naimisiin Oresteen kanssa.»
»Tämä ei mielestäni ole laisinkaan huvittavaa», sanoi Hermione. »Olet loukannut minua kovasti. Saanko mennä?»
»Et, tyttäreni, et saa lähteä. Tule takaisin tänne ja istuudu taas. Auta minua kokoamaan ajatuksiani. Olen puhellut äitisi kanssa sinusta ja Oresteesta ja tunnen mieleni hyvin masentuneeksi. Hän pelkää, ettei Orestes sittenkään ole oikea mies sinulle, ja minustakin tuntuu, että meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Äitisi selittää varmasti itse sinulle mielipiteensä. Minä olen vain maininnut tärkeimmät kohdat. Minä puolestani hyväksyn Oresteen, ja sinä ja minä ymmärrämme toisemme tarpeeksi hyvin keskustellaksemme hänestä maltillisesti ja toivoakseni kiihtymättä. Kerroppas minulle millainen mies hänestä on tullut.»
»Hän on jokseenkin pitkä — ja kerrassaan kaunis mies», sanoi Hermione, »ja muuten hänellä on hyvin viehättävät henkilökohtaiset ominaisuudet. En luule olevani puolueellinen — olen varma siitä, että sinä tulet pitämään hänestä!»
»Sehän on selvää», sanoi Menelaos. »Jättäkäämme nyt hänen kauneutensa ja puhelkaamme hänen luonteestaan. Millainen mielenlaatu hänellä on — nimittäin luonne ja niin edespäin?»
»Hän on hyvin mietteliäs», sanoi Hermione, »ehkäpä vähän liian vakava, mutta sellaistahan voi vain sanoa hyväksi viaksi. Hän on paljon harkitsevampi kuin voisi kuvitellakaan niin nuoresta miehestä ja hän on hyvin velvollisuudentuntoinen. Hänen seurassaan tunnen itseni kerrassaan kevytmieliseksi. Hän on aivan liian hyvä minulle.»
»Tuota viime väitettäsi epäilen», sanoi Menelaos. »Kuuleppas, Hermione, kuvauksesi on erittäin mieluinen minulle, mutta älä sano äidillesi samaa. Parempi sinun olisi kuvailla hänen rajumpia ominaisuuksiaan puhellessasi hänelle — ja hänen vikojaan. Mitkä niistä ovat pahimpia?»
»Hänellä ei ole — no niin, en tahdo sanoa, ettei hänellä ole niitä yhtään, sillä jokaisella ihmisolennolla on joitakin, mutta hän on niin ystävällinen ja hienotuntoinen minua kohtaan, niin kiintynyt vanhempiinsa, niin innokas suojelemaan minun mainettani ja omaansa, että en voi ymmärtää minkä varsinaisen vian hänestä voisi löytää.»
»Hän on kaikesta päättäen merkillinen nuori mies», sanoi Menelaos, »mutta usko pois, äitisi ei koskaan hyväksy häntä. Sinun täytyy mahdollisesti valita joko hänet tai äitisi.»
»Valitsen nyt jo Oresteen», sanoi Hermione.
»Minä kannatan sinua», sanoi Menelaos, »mutta en ole varma, vaikka äitisi sittenkin saisi tahtonsa lävitse. Sanoit siis, että hän on kiintynyt vanhempiinsa?»
»Hän jumaloi isäänsä», sanoi Hermione.
»Mitä hän ajattelee äidistään?»
»Olet siis kuullut asiasta», sanoi Hermione. »En tietänyt, että se oli jo levinnyt laajemmallekin, enkä tahtonut ensimmäisenä kertoa siitä. Tietysti hän suree äitinsä käytöstä, mutta Klytaimnestra on kuitenkin hänen äitinsä, eikä Agamemnonkaan ole kohdellut häntä hyvin. Orestes on kauhean onneton. Olen ollut hänen neuvonantajansa kaikissa asioissa — hänellä ei ole ketään toista, jolle voisi uskoa huolensa.»
»Kuinka hänen sisarensa laita on — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
Elektrako?» kysyi Menelaos.
»Orestes ei voi tavata häntä», sanoi Hermione. »Elektra on kotona hyvin vaarallisessa asemassa ja toivoo voivansa varoittaa isäänsä tai auttaa häntä, kun hän palaa. Sisar kiirehti pelastamaan Oresteen pois tieltä niin pian kuin Aigisthoksesta tuli talon isäntä, sillä hän luuli, ettei Aigisthos antaisi Oresteen kasvaa koston toimeenpanijaksi. Sen vuoksi Orestes viettääkin niin rauhatonta elämää. Hän piileskelee odotellen hetkeä, jolloin isä palaa ja tarvitsee hänen apuaan.»
»Kuinka kauan tätä kaikkea on kestänyt, Hermione?»
»Voi, vuosikausia. Kukaan ei tietysti tarkoin ole selvillä siitä, koska Klytaimnestra alkoi suhteensa Aigisthokseen, mutta heistä on puhuttu jo kauan aikaa, ja arviolta noin kolme vuotta sitten Klytaimnestra esitteli hänet kaikille oikeana aviomiehenään. Silloin Aigisthos otti julkisesti haltuunsa Agamemnonin omaisuuden, ja Elektra toimitti Oresteen turvaan pois talosta. Orestes tuli silloin kysymään minulta mitä pitäisi tehdä. Vanha portinvartijamme ei tahtonut päästää häntä sisään.»
»Olen kuullut, että hän siitä huolimatta tuli sisään sekä silloin että muutamia kertoja myöhemminkin», sanoi Menelaos. »Eteoneus on pahoillaan niin epämiellyttävästä kohtauksesta. Mutta jollet ennestään tiedä, täytyy minun nyt sanoa sinulle, ettei Orestes tehnyt portinvartijaan hyvää vaikutusta. Sinun serkkusi ei ole täällä tosiaankaan suosittu. Kuinka selität sen? Et suinkaan halua mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei voi tulla toimeen ihmisten kanssa. Kun äitisi moitti häntä, asetuin minä luonnollisesti Oresteen puolelle, sillä äitisi ei osaa arvostella miehiä. Mutta kaiken aikaa muistin Eteoneuksen mielipiteen, ja ukko on aika älykäs. Ymmärrä minut oikein, Hermione, minulla ei ole mitään Orestesta vastaan, mutta sinun pitäisi katsella asiaa joka puolelta.»
»Eteoneuksen vikana, isä, on hänen ikänsä. Hän luulee kykenevänsä järjestämään paikalleen maailmankaikkeuden asiat, eikä hän ole nähnyt elämästä muuta kuin sen, mitä tulee sisään sinun ovestasi! Hänen elämänsä sisältönä on juoruaminen — hän kuiskaili Klytaimnestrasta jo ennen kuin Orestes mainitsi minulle asiasta sanaakaan. Kuinka hän voisi ymmärtää sellaisia nuoria ihmisiä, jotka on kasvatettu niinkuin Orestes ja minä?»
»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu», sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».
»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»
»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi — mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»
»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä. Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä kannassasi mitään järkeä.»
»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä, että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»
»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»
»No, kuka sitä vaatisi?»
»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan hänen kanssaan yhtä mieltä.»
»Tahtooko äitisi, että menisit naimisiin Damastorin kanssa?»
»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina hänen tarkoituksiaan.»
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta yhdestä hänen tarkoituksestaan olen kuitenkin selvillä. Olen varma siitä, ettei hän halua sinun menevän naimisiin Damastorin kanssa!»
»No kenen kanssa sitten?»
»Hän sanoo sen kyllä itse sinulle omalla tavallaan. Muista olla hyvin hämmästynyt, kun hän esittää sen sinulle. Mutta turvatakseni sinut suuremmalta pelästykseltä vihjaan sinulle asiasta vähän etukäteen — hän aikoo naittaa sinut Pyrrhokselle.»
»Mutta enhän minä tunne koko miestä! En tahdo häntä! Eikä hän luultavasti halua minua!»
»Se on omituista», virkkoi Menelaos, »mutta aivan samaa ajattelin minäkin, kun äitisi kertoi minulle suunnitelmistaan».
»Mutta miksi hän sitten pitää kiinni niin järjettömästä ajatuksesta?»
»Parasta on kysyä miksi hän laisinkaan suunnittelee sellaista. Minusta alkaa melkein tuntua siltä, että äitisi rupeaa vanhenemaan. Ulkonaisesti ei tosin näytä siltä, mutta hän on nyt viidennellä kymmenellä ja on kokenut yhtä ja toista. Kaikki tuommoinen elämänrakkaudesta puheleminen on paha merkki. Niinikään hänen avioliittosuunnitelmansa. Luulisi hänen saaneen jo tarpeeksi kokemusta avioliitosta, ja niin hän onkin. Sen vuoksi hän alkaa suunnitella naimakauppoja toisten puolesta. Kun olemme itse, lakanneet näyttelemästä pääosia, koetamme näytellä jumalaa ja ohjata uusia näyttelijöitä. Se on jonkinlainen jäähyväiset.»
»Onko Pyrrhos kaunis mies?» kysyi Hermione.
»Hyvin kaunis», sanoi Menelaos.
»Minä en olisi kovin varma jäähyväiseleestä», sanoi Hermione. »Jos äiti sattuisi mieltymään häneen, en uskaltaisi väittää hänen nuoruutensa auttamattomasti olevan ohitse.»
»Oletko ajatellut sitä myöskin?»
»Mitä myöskin, isä?»
»Tarkoitan, että luuletko hänen voivan rakastua Pyrrhokseen?»
»Voi, enhän minä tiedä muuta kuin mitä sinä olet kertonut minulle, mutta siinä en ole kanssasi yhtä mieltä, että äiti alkaisi olla vanha. Päinvastoin. Hän on niin — kuinka nyt oikein sanoisinkaan? — hän on niin elinvoimainen, että minusta tuntuu keskusteltuani hänen kanssaan aivan kuin olisin jutellut siivekkään olennon kanssa.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne, ja sillä hyvä», sanoi Menelaos.
»Tuonnempana se voi olla vaaratonta, mutta niinkuin sanot —»
»En tarkoittanut juuri sitä», sanoi Hermione. »Äidistä on vaikea puhella täsmällisin sanoin. Luulen hänen muuten tarkoittavan täyttä totta minun avioliitollani. Mutta hänenhän on mahdotonta ennakolta aavistaa minkä vaikutuksen hän itse tekee joihinkin ihmisiin. Luulen nähneeni hänen heikot puolensa liian selvästi joutuakseni hänen taikavoimansa alaiseksi, mutta toisaalta taas iloitsen siitä, että kykenen huomaamaan hänen tarkoituksensa vakavuuden. Äiti on suoraan sanoen liian vakava. Koko vika on juuri siinä, että häneltä puuttuu huumori. Sinulla sitä on, ja minä olen, taivaan kiitos, perinyt sitä jonkin verran, mutta hänellä ei ole huumoria vähääkään.»
»Tuopa on oivallista!» sanoi Menelaos. »Minun olisi pitänyt ajatella sitä silloin, kun hän kevensi minulle sydäntään nuoremman sukupolven suhteen. Hermione, siinäpä juuri asian ydin onkin — hän ottaa kaikki asiat kauhean vakavasti, ja koska hänellä ei ole laisinkaan huumorin tajua, on hän aina taipuvainen joutumaan vakavuudessaan väärään suuntaan.»
»Ja hän on niin tarmokas», sanoi Hermione. »Jos hän saisi minut ensin naitetuksi, niin mihinkähän hän sitten kohdistaisi henkensä voimat? En ymmärrä kuinka henkilö, joka näyttää niin huolettomalta, jopa toisinaan tyyneltäkin, voi olla niin ihmeteltävän tarmokas. Tuo suoruus, josta hän aina puhuu, on vain puolustuksena silloin kun hän haluaa panna toimeen jonkin mielitekonsa. Nyt alan ymmärtää, mitä ne vanhat tarinat tarkoittavat, jotka puhuvat hävittävästä kauneudesta.»
»Niin, äitisi on juuri sellainen kuin niissä kuvatut henkilöt», sanoi Menelaos. »Luullakseni se on jonkinlainen taivaan lahja. Varmasti olen hukannut aikaani turhaan moittiessani häntä siitä.»
»Mutta pitäisihän hänen edes nyt tuntea itsensä paremmin», sanoi Hermione. »Hänen pitäisi sääliä niitä heikkoja ja vastaanottavaisia, jotka ihailevat ja jäljittelevät häntä. Vaikka antaisikin hänelle anteeksi kaiken muun, on sentään mahdotonta antaa anteeksi sitä, että hän johtaa kokonaan harhaan viattomat, jotka eivät aavista mitään pahaa.»
»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se, että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»
»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän kaikkia hänen virheitään!»
»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»
»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi», virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen melkein ilman mitään mutkia.»
»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»
»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan, että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»
»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.
»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet itseämme toisillemme määrättyinä.»
»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»
»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee. Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta. En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies, jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin, niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle paikalla, kun näen hänet.»
»Sano se hänelle nyt», virkkoi Hermione, »tuolla hän tulee!»