I
»Menelaos», sanoi Helena, »saanko puhua muutaman sanan kanssasi?»
»Minulla ei ole nyt aikaa. Mitä haluat?»
»Tahtoisin puhua kanssasi Hermionesta.»
»No, mikä häntä sitten vaivaa?»
»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»
»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione ei ole onneton.»
»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton — niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa hetkistäkään tuonemmaksi.»
»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut aivan kuin se olisi minun syyni!»
»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä, niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä! Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään, seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»
»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»
»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo itsensä liiaksi.»
»Mihin sitoo itsensä?»
»Esimerkiksi aviomieheen.»
»Oresteeseenko?»
»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione luulee olevansa rakastunut häneen».
»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko sinulla vielä muusta puhuttavaa?»
»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena.
»Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut
Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on
päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»
»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten sopineet asiasta.»
»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun lapselleni.»
»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet. Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään? Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä Hermione on kertonut hänestä?»
»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy muistuttaa.»
»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos, »mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»
»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän perhettään suvun heikoimpana kohtana.»
»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi? Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin. Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun huomautukseni.»
»Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?»
»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa, kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»
»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava», sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme tyttäremme hänen pojalleen.»
»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este. Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen ilmestyvän pian.»
»Kuinka hän sen tietää?»
»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»
»Eteoneus on siis auttanut tätä asiaa selkäni takana?»
»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos. »Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta. Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»
»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua — nimittäin mielipiteiltään.»
»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja tytöt isältään.»
»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse käyttäytyvät paljon järkevämmin.»
»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»
»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon kasvatuksen seuraus?»
»He eivät saisi olla järkeviä niin nuorina», sanoi Helena, »se on paha merkki. Silloin he alkavat väärästä päästä. Nuorten pitäisi aluksi rakastaa elämää. Järkevyys on eräs varovaisuuden muoto, se merkitsee tunnelmiensa tukahduttamista — mutta täytyyhän ihmisen ensin hankkia itselleen vaikutelmia ja tunnelmia, ennen kuin hän voi ruveta hillitsemään niitä. Tai sitten se on jonkinlaista ennakkovaromista ennen kuin edes on kerännyt itselleen maailmankokemusta. Ja kuinka voi hankkia maailmankokemusta, jos aloittaa elämänsä välttämällä sitä? Nuorilla ihmisillä ei voi olla mitään parempaa ominaisuutta kuin rakkaus elämään. Mutta juuri sitä heillä ei ole, ja sen vuoksi heidän järkevyytensä on minun mielestäni aivan merkityksetön.»
»Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut noista molemmista nuorista», sanoi Menelaos, »voin päätellä heillä olevan elämää kohtaan rakkautta aivan niin paljon kuin me suinkin voimme kestää. Eteoneus väittää niin Hermionesta ja Oresteesta, ja uskallanpa sanoa hänen olevan oikeassa.»
»Mistä alkaen olet etsinyt filosofista mielen virikettä portinvartijaltasi, Menelaos? Eteoneus on uskollinen orja — ja hyvin sivistymätön ihminen. Hän tuntee elämää niin paljon kuin kynnysmatolta voi nähdä. Huomaan sinun laskevankin vain leikkiä kanssani. Etkö tahtoisi puhua vakavasti?»
»Minä olen vakavissani. Voin puhua vieläkin vakavammin, jos todella sitä haluat. Mutta ennen kuin aloitamme, tahdon vain huomauttaa sinulle, että en ole koskaan mennyt kysymään Eteoneukselta mitään — hän tuli minun luokseni. Toisinaan hän lähtee kynnysmatoltaan etsiäkseen hetkiseksi minun seuraani, ja vaikka hän ei olekaan minulle itse valitsemani puhetoveri, ei hän suinkaan ole hupsu. Mutta vakavasti sanoen — niinkuin sinä esitit asian — koska et tahdo jättää minua rauhaan, niin mitä oikein tarkoitat Hermionen huonolla kasvatuksella, sillä elämänrakkaudella, jota hänellä ei ole, ja aviomiehellä, joka hänen pitäisi saada? Tunnen itseni tänä aamuna hajamieliseksi Agamemnonista saamieni uutisten vuoksi, ja muut asiat näyttävät minusta nyt ehkä vähemmän tärkeiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä oikein haluat?»
»Haluan sinun kuuntelevan minua», sanoi Helena, »ja jollei sinulla nyt ole siihen aikaa, niin odotan. Mutta Hermione on minun ymmärtääkseni vaarassa, josta voisimme pelastaa hänet, jos ryhtyisimme nopeasti toimeen, ja koska otaksun hänen joutuneen tähän vaaraan sen vuoksi, että minä hylkäsin hänet, en aio nyt jättää käyttämättä pienintäkään tilaisuutta hänen pelastamisekseen. Ellemme me aikanaan estä, menee hän naimisiin Oresteen kanssa, ja siitä olen varma, ettei se avioliitto tuota hänelle mitään muuta kuin onnettomuutta. Hän ei ole nähnyt ketään muuta ikäistään nuorta miestä kuin Oresteen ja Damastorin — Kharitaksen pojan. Vastakohtaisuuden vuoksi täytyy Oresteen näyttää suorastaan jumalalta. Sellaisissa asioissa on vertailulla ja vastakohtaisuudella tavallisesti suuri vaikutus. Jonakin päivänä Hermione varmasti tapaa todellisen miehen ja suree sitä, että meni liian varhain naimisiin.»
»Jopa nyt jotakin!» sanoi Menelaos. »Jopa — nyt — jotakin!»
»Eniten tarvitsee tyttäremme kokemusta — kokemusta», jatkoi Helena, »ja mahdollisimman nopeasti!»
»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla ketään ehdolla koekarkaukseen?»
»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö, tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»
»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos. »Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»
»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen. Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia, kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden. Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää, on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta. Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»
»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos. »Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu. Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu. Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani. Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»
»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin, Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä kutistu eikä kasva kieroon.»
»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä siis tarkoitat elämänrakkaudella?»
»En, se on rakkautta», sanoi Helena.
»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»
»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme, että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut, että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»
»Mutta miksi sovellat tuon selityksesi Hermioneen? Mikäli minä ymmärrän, on hän rakastava elämää, kun hänelle tulee tilaisuus siihen. Myöntänet kai, että hänellä on tähän mennessä ollut enemmän huolia kuin nuorilla ihmisillä pitäisi olla. Niittenkin painamana hän näyttää selvinneen aika hyvin, vaikka en tahdokaan esiintyä tällaisten asiain tuomarina. Jollei hän vielä olisikaan, niin luultavasti Orestes opettaa hänelle — hän on nimittäin minun ymmärtääkseni yritteliäs nuori mies, jonka pää on täynnä uudenaikaisia aatteita.»
»Voi, Menelaos, ethän sinä ollenkaan ymmärrä asian ydintä! Orestes on parantumattoman vakava ja vaarallisen päättäväinen, ilman kokemusta, ilman elämisen taitoa ja täysin vailla huumorin tajua. Jokaisella on hänestä tämä mielipide. Ehkäpä se on sinusta miellyttävä arvostelu. Hän on sen lajin nuoria ihmisiä, jotka näkevät elämän puutteet ennen kuin itse elämän ja ovat liian tunnollisia jättääkseen korjaamatta paikalla jokaisen huomaamansa virheen. Hän tekee velvollisuutensa toisia kohtaan hinnalla millä hyvänsä ja panee täytäntöön sen mitä pitää taivaan tahtona, vaikkapa hänen sitten täytyisi surmata joku. Luonnollisestikin hän suorittaisi murhan mitä hienotuntoisimmin ja hyvin vastahakoisesti. Tunnen tuonlaatuisen luonteen. Hän ei ole oikea mies opettamaan Hermionea, eikä häntä itseäänkään edes voi opettaa. Etkö voi kuvitella kuinka surkeaksi Oresteen elämä varmasti muodostuu — samoin kuin sen naisenkin, joka menee hänen kanssaan naimisiin? Menelaos, auta minua pelastamaan Hermione!»
»On sääli, ettemme voi viitata lähimmässä ympäristössä mihinkään loistavaan esimerkkiin hänen opastuksekseen — ellei häntä voida houkutella seuraamaan sinun esimerkkiäsi.»
»Ei, en tahdo, että hän seuraisi minun esimerkkiäni», sanoi Helena. »Tahdon hänen elämänsä paljon loistavammaksi ja onnellisemmaksi ja rakkaudesta rikkaammaksi. Hän ei ihaile minua, enkä minä moiti häntä. Soisin hänellä olevan enemmän Adrasten mielenlaatua. Se lapsi rakastaa elämää. Olen huolellisesti ohjannut hänen kasvatustaan.»
»Jumala häntä auttakoon!» sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni joutuu hän onnettomuuteen luultavammin kuin Hermione.»
»Minä taas väittäisin, että vaara vaanii kaikkialla samanlaisena, joskin eri syistä. Kharitaksen tyhmä poika ahdistelee häntä halpamaisella tavalla. Äidilleen selittää Damastor olevansa rakastunut Hermioneen. Pelkään Adrasten ottavan hänet liian vakavasti.»
»Nyt taas en saa ajatuksenjuoksustasi vähintäkään selvää», sanoi Menelaos. »Et halua Hermionen rakastuvan, koska hänellä ei ole rakkautta elämää kohtaan. Adrasten taas et tahdo rakastuvan siitä syystä, että hänellä on rakkaus elämään. Eikö kukaan saa rakastua?»
»Naiselle merkitsee rakastuminen rakastumista mieheen», sanoi Helena. »Tapasi mukaan jätät huomioonottamatta asian ytimen. En suinkaan toivo kummankaan näistä tytöistä heittäytyvän mitättömän miehen syliin. Orestes ja Damastor eivät muuten muistuta toisiaan paljonkaan paitsi että ovat kumpikin mahdottomia. Oresteella ei ole vähintäkään rakkautta elämää kohtaan — Adraste näkisi yhdessä minuutissa hänen lävitseen. Damastor teeskentelee muka rakastavansa elämää, mutta pohjaltaan hän on täysi pelkuri, jollaiseksi hänen äitinsä on hänet tehnyt. Toivon Adrasten pääsevän siitä ajoissa selville. Soisin Pyrrhoksen olevan täällä.»
»Pyrrhoksen — Akhilleuksen pojanko?»
»Niin.»
»Mitä sinä Pyrrhoksesta tahdot?»
»Haluan saada hänet vävykseni», sanoi Helena.
»Nytpä päästiin lopultakin asian ytimeen», sanoi Menelaos. »Mutta haluaakohan Hermione saada hänet miehekseen? Otaksun nimittäin, että sallimme hänen jossakin määrin itse valita. Hän on täysi-ikäinen nainen eikä ole ikänään vielä nähnyt Pyrrhosta.»
»Niin, mutta se vaarahan on aina tarjolla, että hän voi nähdä hänet milloin tahansa. Parasta on tavata hänet nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Hänessä on kaikkea tuota, mistä olen puhunut, ja kun Hermione tapaa hänet, huomaa hän sen pian meidän tarvitsematta nimenomaan mainita siitä. Jollei tyttäremme ole auttamattomasti hukassa, voittaa Pyrrhos hänen sydämensä.»
»Minä olen nähnyt hänet usein», sanoi Menelaos, »enkä ole menettänyt sydäntäni. Pyrrhoksessa ei ole mitään ihmeellistä.»
»Eikö ole?» sanoi Helena. »Minäpä luulisin olevan. Sain sen käsityksen, että sinun ja Agamemnonin oli pyydettävä hänen apuaan hänen isänsä kuoltua. Ehkä ei Akhilleuksessakaan ollut mitään ihmeellistä. Meidän ei tarvitse kiistellä sanoista. Pyrrhos on sen laatuinen ihme, jonka haluan saada Hermionelle. Kun ajattelen jaloa intohimoa ja vilkasta sielua, ajattelen tätä nuorukaista. Hän onkin täydellä syyllä se mikä on — hän oli suuren rakkauden hedelmä.»
»Lemmenlapsi, tarkoitat», sanoi Menelaos. »Hänen syntyperänsä oli jonkin verran epämääräinen, mikä on luonnollista, kun tietää hänet Akhilleuksen pojaksi. Hänen syntymänsä oli oikea häväistysjuttu.»
»Ei ollut!»
»Varmasti oli!»
»Varmasti ei ollut!»
»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»
»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä. Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»
»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»
»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen, joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen täydellinen.»
»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin, että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua, jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»
»En ole ikänäni tavannut häntä», sanoi Helena.
»Siitä olenkin varma», sanoi Menelaos.
»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista», sanoi Helena.
»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa — Briseis!»
»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen, joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»
»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos, »ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»
»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti. Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme, mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä häntä heti paikalla!»
»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman katon alla!»
»Mutta ole toki hyvä ja selitä miksi ette.»
»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut sinun selittää minulle mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen, mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta! Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen! Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita häpeäsi yhteen sukupolveen!»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen, et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin — suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään. Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä. Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä? Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut? Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»
»Sanoin vain, etten tahtonut Pyrrhosta —»
»Kumman valitset, Menelaos?»
»Mistä kahdesta kumman?»
»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin. Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun jäävän?»
»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»
»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja saada asia selväksi.»
»Siis lähdetkö sinä nyt», sanoi Menelos.
»Vai tapatko sinä minut», sanoi Helena.
»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se saisi minut näyttämään epävarmalta.»
»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin. Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»
»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»
»Se ei riitä», sanoi Helena; »sinun täytyy ajatellakin ystävällisesti».
»Minä koetan» sanoi Menelaos, »enempää en voi luvata».
»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä. Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin — jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee — älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi, olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»
»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos, »että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»
»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä, että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki ohitse.»
»Mikä sitten?» sanoi Menelaos.
»Heidän yhteiselämänsä», sanoi Helena.
»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos, »olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»
»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi suorittamaan kaikki omin voimin».
»Totta totisesti!» sanoi Menelaos.
»Ja sinä pyydät Pyrrhosta tulemaan heti», sanoi Helena.
»En heti enkä tuonnempana!» sanoi Menelaos.
»Me tarvitsemme hänet heti paikalla», sanoi Helena.
»Hän ei koskaan astu jalallaankaan minun talooni!» sanoi Menelaos.
»Yksityiskohdat voidaan järjestää milloin tahansa», sanoi Helena.
»Pääasia on, että hänet saadaan tänne pian.»