VII
Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne. Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.
»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»
»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»
»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»
»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»
»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä kuulit niitä ensin?»
»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»
»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena. »Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja koska?»
»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»
»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»
»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»
»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä. »Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina, jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»
»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää, äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän teki — mitä teki.»
»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi. Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään. Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»
Hermione ei virkannut mitään.
»Entä sitten?» sanoi Helena.
»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä», sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»
»Mistä sitten?» sanoi Helena.
»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.
»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä häväistysjuttu sai alkunsa?»
»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä kuohuttavalta.»
»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»
»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».
»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena. »Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione, kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata, se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista kasvatusta.»
»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»
Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa ollessani?»
»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en kovinkaan usein».
»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei suinkaan se olisi rikos?»
Hermione ei sanonut mitään.
»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että olet tavannut serkkusi usein.»
Hermione ei sanonut mitään.
»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti; »mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan, ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi — olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi voittaa avomielisyyden puutteesta?»
»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua. Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä et pidä hänestä.»
»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin alussa.»
»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua. Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot. Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut — kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua, en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»
Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan, jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen. Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.
»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on — nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi. Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi — että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa. Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut, ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»
Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.
»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi. Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea. Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista. Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»
»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka aikovat mennä naimisiin.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse opittava se, kun rakastut.»
»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.
»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan tuottanut sinulle pettymystä.»
»Ei koskaan!»
»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»
»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin, jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut erehdystä?»
»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».
»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä — niinkuin jälkeenpäin huomasit?»
»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»
»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta», sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»
»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut — sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni sairautta, jopa parantumatonta.»
»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen, jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»
»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi epäinhimillistä olla niin viisas».
»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»
»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»
»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»
»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»
»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»
»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»
»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»
»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»
»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»
»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»
»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»
»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»
»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»
»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»
»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»
»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».
»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»
»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»
»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.
»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»
»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi tietää mitä ajattelet hänestä.»
»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»
»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on kiintynyt äitiinsä.»
»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.
»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori ikäisekseenkin.»
»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.
»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.
»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»
»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain lapsi.»
»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»
»Ei koskaan — kuka sinulle kertoi sellaista?»
»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä, etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat. Voisit valita huonomminkin.»
Toinen osa