VI
»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»
»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»
»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»
»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»
»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»
»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»
»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor — muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää. Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»
»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään rakastuu tyttöön».
»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.
»En vähintäkään», sanoi Helena.
»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»
»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia. Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot, että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota ei laisinkaan rakasta?»
»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»
»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin sentapaista pojallesi.»
»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.
»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»
»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on aikaisempia velvollisuuksia.»
»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia velvollisuuksia.»
»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»
»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena, »ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä. Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää häntä olemasta siveellinen.»
»Puhutko sinä tällä tavoin Hermionelle?» kysyi Kharitas.
»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua. Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»
»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari asiaa.»
»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen, niin jätä sanomatta.»
»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän turhia kuvitteluja.»
»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille, jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»
»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa tyttärestäsi.»
»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»
»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen pääasiassa vain —»
»Jatka vapaasti», sanoi Helena. »Mistä?»
»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa, että hän poisti kiven sydämeltäni.»
»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus, mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun mieltäsi painoi?»
»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian. Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit viaton.»
»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä
Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»
»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle anteeksi.»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»
»Hänhän varasti teidän talousesineitänne», sanoi Kharitas.
»Mitä?» huudahti Helena.
»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»
»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut sinulle tämän kaiken?»
»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat Egyptissä oleskelua.»
»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»
»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin, joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein — Polydamna.»
»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan luona?» kysyi Helena.
»Etkö sitten asunut?» sanoi Kharitas. »Hermione kertoi niin.»
»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi
Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».
»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät, että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan — olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»
»Eikö siis Hermionen mielestä Troijan sotaakaan ollut?» sanoi Helena.
»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet. Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi Hermione.»
»Vai sanoi hän niin!» huudahti Helena.
»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin. Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»
»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»
»Siinä oli luullakseni kaikki —»
»Kharitas, oletko kertonut näitä juttuja kenellekään ystävällemme?»
»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon sinusta.»
»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut Hermionen sanoja?»
»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»
»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi. Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle meidän paluumatkallamme.»
»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin — älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»
»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas, niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton, nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä, mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena. Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme, jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»
»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»
»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»
»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon kuulla sen. Toivon selvyyttä.»
»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas, vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä. Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran, että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan — ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä, että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut hänet rakastamaan totuutta.»
»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut vaimoaan niin uskollisesti.»
»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»
»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies parka!… Helena, sinä olet mahdoton!»
»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä», virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma, jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»
»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas. »Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et ole puhunut paljon hänestä.»
»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit minun puhuvan hänestä?»
»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena, tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes olla suruissasi.»
»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena, »mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»
»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen tunne».
»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.
»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi, Helena.»
»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa, jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä vuodet?»
»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»
»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»
»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset seurustelivat keskenään.»
»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»
»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»