II
Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta. Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.
»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt sinun kutsusi.»
»Sinun kutsusi», sanoi Helena.
»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»
»Minkä vuoksi?»
»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»
»Tuskinpa juuri voisi sen sopimattomampaa aikaa olla», sanoi Helena.
Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän pahoillaan hänen vuokseen.
»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua, ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»
»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin. Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä, että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun syrjäänvetäytymisellesi.»
Helena hymyili hänelle, ja Menelaos alkoi taas kävellä edestakaisin.
»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»
»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne juuri sitä varten.»
»Voithan työntää syyn minun niskoilleni», sanoi Helena.
»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä. Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin itselleni kuuluisamman vävyn.»
»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee», sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä? Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan. Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»
»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»
»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle, että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet, ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»
»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne, eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos sanansaattaja pitää kiirettä… Sitten on vielä eräs toinen asia, Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt sopimattomasti.»
»Ei yksikään minun tietääkseni», sanoi Helena.
»Varmasti, Adrasten — se kai hänen nimensä oli — on käynyt hullusti.»
»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena. »Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»
»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta jutusta.»
»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».
»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»
»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet. Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»
»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»
»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»
»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»
»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.
»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»
Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.
»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti. Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»
»Suuret jumalat, onko lapsi jo täällä?» sanoi Menelaos.
»Ei vielä», sanoi Helena.
»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä, johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan. Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»
»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin sopivin paikka mitä tiedän.»
»Nähtävästi et ymmärrä minua», sanoi Menelaos.
»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa, sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»
»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani, että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian sovinnainen kuin liian vähän.»
»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen, eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia miehiä.»
»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin —»
»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.
»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»
»Peräti!» sanoi Helena.
Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin», sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt tyytyväinen, että et vastustanut minua».
Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»
»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»
»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».
»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»
»Oletko?» sanoi Helena.
»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.
»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.
»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi
Menelaos. »Odotinkin sitä.»
»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan. Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»
Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.
»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön ulos ja heittää hänet kadulle!»
»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»
»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan hänet ulos talosta!»
»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi, ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys. Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin. Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous. Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi, olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi saanut kuulla sen!»
»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä, niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»
Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään, istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.
»Sinä et näes voi estää minua, kun kerran olen tehnyt päätökseni.»
»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa, et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»
»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»
»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»
»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»
»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin
Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»
»En ole ajatellut sitä enkä tahdo ajatella», sanoi Menelaos.
»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti taipunut aikaa myöten.»
»Hän ei saa mennä Oresteen puolisoksi!»
»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua heittämään häntä ulos talosta.»
»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys», sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»
»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista, että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä, ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia, jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki, Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»
»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain haluaisit», sanoi Menelaos.
»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin! Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla.»
»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»
»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa: Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle! Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi. Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»
»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi kohtalokkaan iskun kumahtamista.»
»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».
»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»
»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä… Voi, Menelaos, mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin, ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi. Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni, hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle. Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni! Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet toisiamme?»