IV
»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että ihmiset lähtevät luotani.»
»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin, minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä. Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä, te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»
»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat rauhallisemmat päivät.»
»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»
»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista — esimerkiksi Oresteen murhasta.»
»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus. »Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää. Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa — pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa. Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit… Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla
Troijassa.»
»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista selviämisen mahdollisuutta.»
»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se, että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»
»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan», sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»
»Aivan varmasti», sanoi Helena.
»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus. »En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle suorastaan mahdotonta.»
»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»
»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista. Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista, ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin, ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta naisten suhteen.»
»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä. Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»
»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»
»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme. Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit Hermionelle.»
»Naisistako?»
»Niin.»
»Vai niin. Menelaos aikoi ajaa minut pois talosta sen vuoksi!»
»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena, »mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se. Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»
»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein koettaisin.»
»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen, joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä sentään jää?»
»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus. »Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»
»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä voimme selvittää ne jollakin tavalla.»
»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt tyttäreensä —»
»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.
»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»
»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»
»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»
»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»
»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»
»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»
»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»
»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».
»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.
»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.
»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»
»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään — tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»
»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en tietenkään luovu.»
»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»
»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus. Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»
»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»
»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti. Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan olomme turvalliseksi.»