III
»Olen tullut lausumaan jäähyväiset, isä. Orestes ja minä lähdemme huomenna.»
»Sepä ikävää, Hermione — en tahtoisi menettää sinua. Ja sinä siis lähdet pois tuon —»
»Älä sano hänestä mitään pahaa, isä! Ehkäpä vielä joskus ymmärrät häntä paremmin.»
»Ei ole mitään syytä otaksua sellaista. Uskallanko kysyä minne häämatkasi suuntautuu, vai onko se salaisuus?»
»Emme tiedä aivan tarkalleen. Oresteen mielestä meidän pitäisi mennä Delphoihin, mutta se ei kuulosta minusta oikein kiinnostavalta. Pääasia on se, että hän tarvitsee ehdottomasti vaihtelua. Keksimme kai jonkin paikan, joka sopii meille kummallekin.»
»Milloin palaatte?» sanoi Menelaos.
»Siitä ei meillä ole pienintäkään aavistusta, mutta ei ainakaan pian. Orestes ei tietenkään voi jäädä kotiin, ja meille kummallekin on hyväksi nähdä maailmaa.»
»No niin, sinä tiedät mitä minä ajattelen kaikesta tuosta», sanoi
Menelaos. »Luultavasti saat nähdä nälkää tai ainakin saisit nähdä,
ellei sinulla olisi mitään muuta turvaa kuin miehesi. Olen käskenyt
Eteoneuksen pakata sinua varten jonkin verran ruokaa ja kalleuksia.
Joku miehistä saa tulla kantamaan sen minne vain sinä määräät.»
»Kiitos, isä, mutta minä en voi ottaa sitä vastaan. Olen varma siitä, että Orestes pitää erinomaisesti huolta elannostamme.»
»Hänhän ei omista ropoakaan tässä maailmassa», sanoi Menelaos, »eikä hänellä nyt ole ainoaakaan ystävää».
»Vaikka niinkin olisi, en voi ottaa lahjaasi vastaan», sanoi Hermione, »jollet ole muuttanut mieltäsi ja suostu tapaamaan Orestesta».
»En aio koskaan vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan!» sanoi Menelaos.
»Ymmärräthän nyt miksi en voi ottaa lahjaasi vastaan. Hyvästi, isä.»
»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä, että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on yllin kyllin.»
»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota vastaan miestäni».
»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»
»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän perheen jäsenenä.»
»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin kellariin.»
»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle», sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»
»Sanoitko, että olen ankara äidillesi? Mistä asti?»
»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin. Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»
»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»
»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»
»En ole ikänäni kuullut tuollaista hölynpölyä, ja jos sinulla vielä on järkesi tallella, Hermione, ei sinun sovi vihjaistakaan sellaiseen, etten minä muka ole ollut jalomielinen äitiäsi kohtaan. Niinkö siis onkin asia, että hän juuri on jalomielinen ja suuripiirteinen?»
»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta Orestesta perheestä?»
»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»
»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla yhtä jalomielinen.»
»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa. Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa tilanteessa!»
»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione, »mutta minä puhuin hänen luonteestaan».
»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä! Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle — minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta! Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»
»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti. Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»
»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut, mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet suuripiirteinen!»
»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita? Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»
»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku lapsena!»
»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine virheineen on erittäin huomattava nainen.»
»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti, niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»
»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se, että sinulta puuttuu —»
»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän, olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan. Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on omat vikansa?»
»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi. Hänen ulkomuotonsako?»
»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»
»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»
»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta. Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»
»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero synnin ja erehdyksen välillä.»
»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki rikokset.»
»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»
»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»
»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen. Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»
»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia
Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»
»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin luonteessa.»
»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa — nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin! Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua. Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän filosofiaa.»
»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»
»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»
»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli kuvitellutkaan.»
»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione. Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista. Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan, joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»
»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua, ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää hänet siitä?»
»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle joitakin asioita!»
»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione. »Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen. Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet? Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen — no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän arvokkaaksi vetovoimaksi.»
»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista, mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin, jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään: 'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä, mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut, ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan minulle… No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin. Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»
»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»
»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»
»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»
»Teen mitä suinkin voin.»
»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä hänestä siitä lähtien!»
»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei suinkaan!»