II
»Olit ystävällinen, kun tulit, Orestes», sanoi Helena. »Arvaan kyllä, että sinulla on yllin kyllin työtä tällä hetkellä, mutta minun teki mieleni tavata sinut heti kun Hermione kertoi teidän olevan naimisissa.»
»Sanoisin mielelläni, mutta en voi, että minun oli hauska tulla tänne», sanoi Orestes. »Sinulla on täysi syy vihata minua. Pelkäsin sinun tapaamistasi.»
»En minä vihaa sinua», sanoi Helena, »ja toivon, että kauhusi osoittautuu aiheettomaksi. Tahtoisin mielelläni olla ystävällisissä väleissä tyttäreni miehen kanssa. Se onkin ainoa syy, jonka vuoksi pyysin sinua tulemaan.»
»Sinä et toivonut minun menevän naimisiin Hermionen kanssa», sanoi
Orestes.
»En toivonutkaan.»
»Halusit naittaa hänet Pyrrhokselle.»
»Niin halusin.»
»Sitten en osaa oikein luottaa tähän äkilliseen ystävyydenpuuskaan.»
»Orestes hyvä, olen aina ollut varma siitä, että suhtautuisin ystävällisesti vävyyni niin pian kuin hänet vain on valittu. Ystävyys ei ole äkillinen — vaan avioliitto. Soisinpa sinun tietävän kuinka usein nimeäsi on mainittu meidän talossamme minun paluuni jälkeen. Pyysin moneen kertaan Hermionea kutsumaan sinut tänne vierailulle, sillä olisimme kovin mielellämme tahtoneet tavata sinut, mutta hän ei tietänyt olinpaikkaasi. Myötätuntomme oli sinun puolellasi. Tiesimme mikä kauhea vastuunalaisuus painoi hartioitasi.»
»Tunnen itseni tekopyhäksi ottaessani vastaan sinun myötätuntosi», sanoi Orestes. »En ole pitänyt sinua ystävänäni.»
»Kuinka sinä olisitkaan voinut tietää, että olin ystäväsi? Mutta niin on asia kuitenkin — ja saanko laskea sinut ystäviini?»
»Se on sinulle tuskin mahdollista. Olen äskettäin surmannut sisaresi.»
»Sen olen kuullut.»
»Ja vielä uudempi on vieraasi Pyrrhoksen murha.»
»Senkin olen kuullut.»
»Ne ovat useimpain ihmisten mielestä pahimman laatuisia rikoksia.»
»Niin minunkin mielestäni, mutta et suinkaan sinä tehnyt niitä ilkeydestä minua kohtaan? Otaksuin sinulla olleen noihin murhiin toiset syyt.»
»Mutta et suinkaan sinä voi todella haluta päästä ystävällisiin väleihin sen miehen kanssa, joka surmasi sisaresi!»
»Sen miehen kanssa, joka nai tyttäreni.»
»Minun täytyy tosiaankin sanoa, että olet jalomielinen!»
»En laisinkaan, sehän on vain aivan luonnollista. Älä ymmärrä minua väärin, Orestes. Tekosi ovat mielestäni sanomattoman kauheat. Saat kärsiä niiden vuoksi katkerasti, sen kohtelun vuoksi, joka varmasti tulee osaksesi useimpain ihmisten taholta, sekä vielä omain ajatustesi ahdistamana. Minun on mahdotonta sanoin ilmaista kuinka pahoillani olen tähtesi. Olisin tehnyt mitä tahansa estääkseni sinut ryhtymästä sellaisiin tekoihin, samoin kuin koetin estää Hermionea menemästä kanssasi naimisiin. Mutta tehtyä emme saa tekemättömäksi ja nyt olemme vapaat nauttimaan toistemme ystävyydestä ja tuntemaan toinen toistamme kohtaan sääliä erehdystemme seurausten vuoksi. Minä puolestani suren sitä, mitä sinä olet tehnyt, itsesikin vuoksi. Mitä paremmiksi ystäviksi tulemme, sitä enemmän vielä suren tekojasi. Toivoin, ettei Hermione olisi ruvennut osalliseksi onnettomuuteesi.»
»En minäkään olisi tahtonut siirtää siitä mitään hänen hartioilleen, mutta hän halusi sitä itse», sanoi Orestes. »Se onkin jonkin verran oikeudenmukaista, koska hän on sinun lapsesi, sillä jos nyt kerran puhumme rikoksistamme, voin aivan hyvin sanoa, että syytän sinua koko tästä murhenäytelmästä. Isäni toimi veljensä puhemiehenä, kun hän kosi sinua, ja hän oli mielestään aina velvollinen huolehtimaan siitä, että Menelaos selviytyi kunnollisesti tämän loistavan avioliiton vaaroista. Kaiken alkusyynä oli — sinun kauneutesi. Agamemnon uhrasi tyttärensä, jotta laivasto saisi purjetuulta. Minun mielestäni äidillä oli täysi oikeus luopua hänestä tuon jälkeen. Hän oli mielestään velvollinen kostamaan lapsensa kuoleman surmaamalla hänet, jos hän palaisi. Hän ei ollut oikein varma velvollisuudestaan — sen vuoksi hän ei lähtenyt ajamaan takaa Agamemnonia, mutta siinä tapauksessa, että isä palaisi, oli hän päättänyt surmata hänet. Olen varma siitä, että hän oli väärässä, mutta kunnioitan hänen vaikuttimiaan. Sen vuoksi minusta oli niin kauhean vaikeaa kostaa isän kuolema — mutta minulla ei tietenkään ollut valitsemisen varaa. Nyt olen taistelussa surmannut sinun vieraasi. Iphigeneia — Agamemnon — Klytaimnestra — Pyrrhos. Se on sinun käytöksesi aiheuttama johdonmukainen ja verinen tapaussarja. Äitini mielestä sinä olit syyllinen. Hän sanoi, että sinä olit säädyttömän kaunis. Niin oletkin. Mutta hän sanoi myöskin, että minne tahansa tuletkin, alkavat ihmiset tehdä väärin. Ymmärrän nyt, että se on hyvinkin mahdollista. Voitko sinä nukkua rauhallisesti? Minä en voi. Mutta minun tekoni näyttävät sinusta varmaankin mitättömiltä harrastelijan saavutuksilta. Sen vuoksi voit tervehtiä minua niin rohkaisevasti. Olet saanut kauheisiin tekoihin monet miehet, jotka olisivat ilman sinua eläneet tasaisesti ja viattomasti. Kaikki nuo Troijassa kuolleet miehet — heidän surmatut tai nälkään nääntyneet lapsensa — ryöstetyt ja häväistyt naiset! Emme voi koskaan tulla oikein hyviksi ystäviksi. En voi pakottaa itseäni ihailemaan sinun ihanuuttasi, kun tiedän millaista pahaa se on saanut aikaan.»
»Älkäämme väitelkö sinun mielipiteestäsi, Orestes», sanoi Helena. »Itsekin olen pääasiassa samaa mieltä. Tuolla tavoin juuri luulinkin sinun ajattelevan minusta. Missä tahansa olenkin ollut, on onnettomuus aina seurannut minua. Ilman minua ei isäsi olisi uhrannut omaa lastaan, sisareni ei olisi surmannut miestään, sinä et olisi tappanut äitiäsi etkä Pyrrhosta — ja sinä et olisi mennyt naimisiin Hermionen kanssa.»
»Voi, minä olisin joka tapauksessa nainut Hermionen! Se ei ole onnettomuus, etkä sinä ole siitä vastuussa. Menin Hermionen kanssa naimisiin siksi, että rakastan häntä.»
»Sitä pidetään tavallisesti hyvänä syynä», sanoi Helena. »Teidän liittonnehan olikin ennakolta määrätty — sinä olisit mennyt hänen kanssaan naimisiin välittämättä siitä, kuinka ihailtava hänen äitinsä oli.»
»Olisin — ja en! Tarkoitan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sillä tavoin kuin Hermione ja minä, ei sille voi mitään.»
»Sinähän et kai koskaan tavannut Parista? Et tietenkään. Hänellä oli aivan sama käsitys kuin sinulla.»
»Sinä et varmaankaan ollut hänen kanssaan yhtä mieltä?»
»Olinpa toki.»
»Olet siis myöhemmin muuttanut mieltäsi?»
»En, minulla on yhä edelleen sama käsitys. Sen vuoksi on minusta hauska kuulla, että rakkaus johti sinut avioliittoon. Pelkäsin, että syynä siihen olisikin voinut olla Hermione. Hän ei laisinkaan salannut aikomustaan ottaa sinut miehekseen.»
»Voi, sinä et saa tehdä sellaista vääryyttä! Me —»
»Minkä vääryyden minä olen tehnyt hänelle?»
»Sinä vihjasit, että hän pakotti minut menemään naimisiin kanssaan.»
»Eikö asia sitten ollut niin? Ymmärsin sinun sanoneen, että et voinut olla menemättä? Hänenkö viehätysvoimansa vai sinun omasi sai sinut niin kokonaan valtaansa?»
»Kas — sitäkö tarkoitatkin?»
»Mutta minähän en olekaan oikeudenmukainen», jatkoi Helena. »Sinun viehätysvoimasi tietysti pakotti hänet.»
»Minä en kuvittele olevani millään tavoin viehättävä», sanoi Orestes.
»No, mikä ominaisuus se nyt sitten lieneekin, huomasi Paris sen minussa ja minä hänessä. Eikö ole kummallista, millä tavoin rakkaus muuttuu meidän tahdoksemme! Me emme olisi voineet menetellä toisin.»
»Voi, suo anteeksi! Tuollainen teoriahan muuttaisi intohimosi tuota troijalaista lurjusta kohtaan yhtä pyhäksi kuin mikä muu rakkaus tahansa on!»
»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui; minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli oikeassa.»
»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»
»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani asianosaisesta henkilöstä.»
»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät jäisivät rankaisematta!»
»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on paremmat seuraukset.»
»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on rikollinen, kuka ei.»
»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen velvollisuudentuntoinen poika.»
»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa minut vimmatun onnettomaksi».
»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan, että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa. Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta. Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi. Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki, viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti, vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»
»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään miehensä?»
»Se riippuu sekä vaimosta että miehestä», sanoi Helena. »Luulisin kyllä tuntevani sen erikoistapauksen, jota tarkoitat.»
»Minä ajattelin sinua», sanoi Orestes.
»Ehkäpä minua pitäisi rangaista — kenties olen saanutkin rangaistukseni, vaikka en Menelaokselta. Hän yllytti ystävänsä hävittämään Troijan ja surmauttamaan itsensä, mutta täällä me nyt olemme entisessä kodissamme, hän ja minä. Tiedän, että hän on mielestään saanut suoritetuksi jotakin, mutta luullakseni on paras olla kysymättä mitä se on.»
»Miksi niin?»
»Samasta syystä, jonka vuoksi minä en kysy mitä saavutit surmaamalla äitisi tai mitä hän saavutti surmaamalla isäsi. On ystävällistä kysyä ihmisiltä vain heidän tarkoituksiaan. Jos me näkisimme tekojemme todellisen merkityksen, niin ehkä emme voisi siitä selviytyäkään hengissä.»
»Sinä panet minut peloittavasti ymmälle kaiken puolesta — et voi arvatakaan kuinka peloittavasti.»
»Varmasti voin», sanoi Helana. »Tein sen oikein harkitusti. Sinä tulit tänne siinä käsityksessä, että minä olin huono nainen ja sinä itse jonkinlainen velvollisuuden marttyyri. Itsesi suhteen olit oikeassa. Olet sen marttyyri, mitä itse käsitit velvollisuudeksi. Samoin äitisi. Mutta sen jälkeen, mitä minä olen sanonut, et ole siitä niin varma. Luultavasti yhä vielä pidät minua pahana ihmisenä, mutta niinkuin huomaat ei sitä ole kovinkaan helppo todistaa, jos alkaisimme siitä väitellä. Itse olen kauan turhaan koettanut ymmärtää menettelyäni. Mutta en aio ruveta suremaan mitään entisiä tekojani. Mukaudun siihen rangaistukseen, joka elämällä on minulle varattuna. Ellei sellaista tulekaan, olen tyytyväinen siitä, etteivät tekoni olekaan niin pahoja kuin pelkäsin.»
»Se on hirveän vaarallinen oppi», sanoi Orestes.
»En minä koetakaan käännyttää sinua siihen», sanoi Helena. »Tahdoin vain selittää oman käsityskantani ja ehkä vähän lohduttaa sinuakin. Osaksi on meidän tekemämme paha rikosta, osaksi erehdystä. Meidän erehdystemme pitäisi olla seurauksiltaan vähemmän kohtalokkaita kuin syntimme, mutta usein saammekin nähdä asian olevan juuri päinvastoin. Sinä olet minun mielestäni tehnyt muutamia kauheita erehdyksiä, mutta se ei saa häiritä ystävyyttämme. Sehän on kyllä selvä, että en soisi sinun niitä tekevän uudelleen.»
»Kaikki mitä sanot tuntuu ystävälliseltä, ja minä olen siitä kiitollinen, mutta sittenkin se tekee epämoraalisen vaikutuksen», sanoi Orestes.
»Kenties on asia niin», sanoi Helena. »Semmoinen on parasta mitä voin tehdä. Meidän välillämmehän ei nyt ole missään tapauksessa kaunaa?»
»Minä en hyväksy käyntiäsi Troijassa enkä kaikkea muuta sellaista», sanoi Orestes, »mutta sehän on mennyttä».
»Pelkään, ettei asia ole aivan niin», sanoi Helena.
»Tuo ei oikein kuulosta katuvaiselta», sanoi Orestes.
»Ei toivoakseni», sanoi Helena.
»Menelaoksella luultavasti on kaunaa minua kohtaan, ellei sinulla olekaan», sanoi Orestes. »Kummallista, että en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin! Ei ole mitään hyötyä siitä, että me kaksi teemme sovinnon keskenämme, jos hän yhä hautoo kostoa.»
»Hän ei ole kostonhaluinen», sanoi Helena. »Hän on kyllä jyrkästi sitä mieltä, että pahantekijää on rangaistava. Näin ollen voisi luulla hänen hautovan kostoa, mutta niin ei asia kuitenkaan ole. Tällä hetkellä hän ei edes suostuisi puhumaan kanssasi, mutta aikaa myöten hän kyllä taipuu siihen. Oikeastaan hän ihailee sinua — sinä olit alussa hänen suosikkinsa Hermionen kosijain joukossa.»
»Hermione kertoi siitä minulle. Hän luuli saavansa tukea isältään, mutta viime aikoina on Hermionesta tuntunut, että Menelaos — no niin, hän sanoi, että Menelaos oli pettänyt hänet.»
»Hermionen täytyy lakata kuvittelemasta, että ihmiset ovat pettäneet hänet, kun he vain ovat eri mieltä kuin hän. Luuletko sinä voivasi tulla toimeen Hermionen kanssa, kun kaikki tämä kohina on tauonnut?»
»Sehän on selvä — tämä kohina, niinkuin sinä sanot, ei ole laisinkaan kiihoittanut rakkauttamme.»
»Niinkö sinä luulet?» sanoi Helena. »Hermione tahtoo auttaa sinua.
Sinun täytyy alituisesti esiintyä hänen apuaan tarvitsevana.»
»Minun mielestäni sinä ymmärrät väärin meidän suhteemme», sanoi Orestes. »Me olemme syntyneet toinen toistamme varten. Olin iloinen voidessani mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Poika parka, siinäkö kaikki?»
»Tarkoitan, että toivoin meidän voivan mennä pian naimisiin, mutta minulla ei ollut mielestäni minkäänlaisia mahdollisuuksia tarjota hänelle sellaista kotia kuin hän ansaitsee — minä en varmaankaan saa enää palata isäni kotiin. Tuon kauhean ottelun jälkeen Pyrrhoksen kanssa ymmärsin heti, että Hermione joutuisi ikävän häväistysjutun aiheeksi, ellei hän olisi vaimoni. Oikeastaan hän sen itse ensimmäiseksi käsitti luonteenomaisella hyväin tapain vaistollaan, mutta niin pian kun hän mainitsi siitä, tiesin hänen olevan oikeassa. Olin hänen vuokseen iloinen siitä, että saatoimme mennä naimisiin heti — vaikka ei tuo ajankohta suinkaan ollut sellainen, jonka mielellään valitsisi häittensä viettämiseksi.»
»Hän muistuttaa tavattoman paljon Klytaimnestraa», sanoi Helena.
»Et aavistakaan kuinka minua kiusaa tuo väitteesi!» sanoi Orestes.
»Suo anteeksi!» sanoi Helena. »Se oli tahdittomuuttakin pahempaa.»
»Onnettominta siinä on», sanoi Orestes, »että huomasin itse tuon yhtäläisyyden ja mitä kauheimmalla hetkellä. Kun annoin Pyrrhokselle kuoliniskun, oli Hermione iloinen. En ole koskaan ennen nähnyt samanlaista ilmettä kenenkään muun kasvoilla — kuin yhden ainoan henkilön. Se on vainonnut minua niin kiduttavasti, että alan jo epäillä järkeni sekaantuneen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Jos minun on nähtävä äitini ja isäni ja Pyrrhos ympärilläni olevain kasvoilla — jos kaikki tämä veri myrkyttää pienimmänkin onnenpisaran — Voi, sinä et saata arvata kuinka kauheaa se on! Enkä voi puhua siltä Hermionelle, koska se kuuluu häneen itseensäkin ja koska hän ei kuitenkaan voisi oikein ymmärtää. Hänellä ei näytä olevan pienintäkään epäilystä omain tekojensa suhteen. Sinä olet ainoa henkilö, jolle olen puhunut tästä, ja tullessani ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että uskoisin sinulle tällaisen asian.»
»Olen iloinen siitä, että uskoit sen minulle, Orestes — ja ylpeä sinun luottamuksestasi. Jos on järkkyneen mielen merkki huomata yhtäläisyys Klytaimnestran ja Hermionen välillä, on minun mieleni ollut kauan järkkynyt. Hänellä on yhtä jyrkkä mielipide kuin tädilläänkin kaikista asioista, joita hän ensinkään huomaa. Hermionessa ei ole minkäänlaista valon ja varjon vaihtelua. Voin kuvitella hänet joko menemässä naimisiin miehen kanssa tai surmaamassa hänet, mutta en minkäänlaista välimuotoa. Hän on järkkymätön, jos kerran tuntee vastenmielisyyttä jotakin kohtaan. Erään palvelijattareni petti äskettäin häpeämättömän halpamainen rakastaja, ja kun me saimme tietoomme, että tyttö saisi lapsen, vaati Hermione tyttöä ajettavaksi häpeällä pois.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes. »Minun täytyy sanoa, että olin siinä asiassa aivan samalla kannalla kuin Hermione. Onhan vapaamielisyydelläkin jonkinlaiset rajansa.»
»Sitä mieltä olen minäkin aina ollut», sanoi Helena. »Sinun ja
Hermionen täytyy muodostaa itsenäisesti mielipiteenne näissä asioissa,
mutta olet oikeassa väittäessäsi, että Hermione muistuttaa äitiäsi.
Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollutkaan minun kaltaiseni.»
»Ei pienimmässäkään määrin!» sanoi Orestes.
»Muutamissa suhteissa hän muistuttaa isäänsä», jatkoi Helena, »ja minä toivon, että sinä tekisit kaiken voitavasi saattaaksesi nuo kaksi jälleen yhteen. Menelaos on kiintynyt häneen — hän rakastaakin tytärtään eniten maailmassa. Sellainenhan on usein isäin ja tyttärien suhde. Menelaos koetti ehkäistä Hermionea menemästä naimisiin sinun kanssasi, ja siitä tyttö loukkaantui. Koska sinä nyt olet saanut Hermionen, on sinulla varaa esiintyä jalomielisenä ja lepyttää heidät. Ei olisi hyväksi Hermionelle eikä Menelaokselle tuntea toinen toistaan kohtaan kaunaa koko loppuikänsä.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes, »ja tietysti haluan taipua kaikkeen mikä suinkin on oikein, mutta minun täytyy sanoa, ettei ole helppo unohtaa niitä solvauksia, joita Menelaos on lausunut minusta. Hänellä on Hermionen sanain mukaan kiivas luonne, ja kun hän kerran on saanut jotakin päähänsä, ei hän luovu siitä. Hermione pahoittelee tuota piirrettä, joka on hänen käsityksensä mukaan suurin syy heidän epäsopuunsa. En ymmärrä mitä voisin tässä vaiheessa tehdä. Jos Menelaos on väärässä, pitäisi hänen tosiaankin tehdä ensimmäinen lähentymisyritys. Enhän minä voi pyytää anteeksi niitä epämiellyttäviä huomautuksia, joita hän on tehnyt minusta.»
»Ehkäpä tilanne on toivoton», sanoi Helena. »Suo anteeksi, että mainitsin siitä. Mutta kenties sinun on mahdollista lähestyä Menelaosta — tai Hermionea, kumpaa nyt itse pidät parempana — ja saada aikaan sovinto. Jollet sinä sitä voi, niin ei kukaan. Luotan taitavuuteesi.»
»Se on vaikeaa, niinkuin sanot, mutta tietysti teen parhaani», sanoi
Orestes.