IV
Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin syyn.
Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat työnsä.
»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä aluksessa on jotakin peräti outoa.»
»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin, jollet sinä häiritse heitä.»
»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»
»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.
»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.
»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä arvelet?» kysyi hän perämieheltä.
»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.
»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».
Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.
Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin, mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka loppuun asti.
»Kas, tuolla on vihdoinkin Sparta», sanoi hän.
»Epäilen suuresti», virkkoi Helena.
Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut kysyä.
»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan», sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»
»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»
»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten, taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»
»En uhraa enää», sanoi Menelaos; »tuuli nousee itsestään».
»Siinä tapauksessa opin kaikki ennen lähtöämme», sanoi Helena.
Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.
»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä tapauksessa, että tuuli nousee».
Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen saarelle se vaimeni kokonaan.
»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme tynnyrimme.»
Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa. Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.
»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»
»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me tarvitsisimme ruokaa.»
»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin kauan sitten.»
Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä. Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen hänelle jotakin epämiellyttävää.
»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan, että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään. Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi, ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa matkalla.»
»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla. Pankaa alus kuntoon… Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene vesille… Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»
»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät. Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on vallassaan elämä ja kuolema.»
»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos. »Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä nimittäin ole vielä muuta sanomista.»
Miehet riensivät tovereittensa luokse, ja Menelaos kääntyi Helenaan päin.
»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran viivästyttänyt suunnitelmiani.»
Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana äänellä jumalia.
»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava! Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi, jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne, nopeasti oman kansamme keskuuteen!»
Ja tuuli puhalsi heidät kaikki terveinä ja turvallisesti Spartaan.