III
Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa. Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle, mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja, tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.
Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita, joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien ennustavan hyvää.
»Uhrit ovat alkaneet hyvin», sanoi Agamemnon.
»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»
»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista. Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi, veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina, vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»
»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».
»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»
»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme, pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa, jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»
»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»
»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle. Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa, väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»
»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää koskaan».
»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».
Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä. Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun Menelaos tuli sisään.
»Huomenna lähdemme Spartaan.»
»Niin pian?»
»Onko se liian pian? Pidätkö Troijaa parempana?»
»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut ennen kuin lähdemme.»
»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja vankeineni.»
Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa »sinun ja muitten vankien kanssa».
»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme, tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos, on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys, mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»
»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»
»Niin neuvon», sanoi Helena.
»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»