V
»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan, kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää sellaista.»
»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»
»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»
»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»
»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste. Näetkö sinä sen?»
»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»
»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta, kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»
»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen, että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»
»Hän on suloinen!»
»Luuletko heidän tuntevan ihmisiä jo näin varhain, Helena?»
»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni… Kas niin, lapsi parka, älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua… Tulen takaisin vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»
»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»
»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»
»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»
»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla paljon hullumminkin!»
»Kuinka se olisi mahdollista?»
»No, olisihan Damastor voinut vaikkapa naida sinut.»
»Olisiko se sinun mielestäsi ollut onnettomampaa?»
»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on hyötyä tuonnempana… Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen luonne… Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt. Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan, olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta… Adraste, tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»
»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»
»Kas noin — nyt se on taas suussa… Minun mielestäni sinä olet onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»
»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se sitten puhdasta tai sekoitettua.»
»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan. Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten. Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle. Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo, jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»
»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»
»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste, ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja, itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia, tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru, sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»
»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»
»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä. Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani, jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut, ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne, jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies. Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit, kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille, ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»
»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä muodostuvan.»
»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»
»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»
»Mikä vastuunalaisuus?»
»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»
»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko, mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun. Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko maailman!»
»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes lyhyeksikään ajaksi.»
»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen… Mutta sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan, ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee, muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain huvinäytelmä.»
»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»
»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä lähden.»
»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia, jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit. Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön, vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla on katto pääni päällä ja vuode allani.»
»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»
»Ei, Helena, minua et voi pettää. Menelaos tahtoi ajaa minut pois.»
»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta. Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla. Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se, että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun Hermione on lähtenyt.»
»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin
Oresteen kanssa?»
»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»
»Etkö sinä ole huolissasi hänestä, Helena.»
»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan, niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen tyytyväinen… Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»
»Kaikkea vielä, se vanha kissa!»
»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään täällä?»
»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut minusta!»
»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi, pyytäisin häntä.»
»Hän ei tulisi.»
»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän tulee… Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»
»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin
Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»
»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin 'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään… Kuinka tahansa, Adraste, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»
»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen kanssa?»
»Lapsi kulta, hän menee naimisiin Oresteen kanssa.»
»Mutta pitäisikö hänen mennä?»
»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»
»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä katsomaan lasta?»
»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa, täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»
»Entä Orestes — ja sisaresi?»
»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen. Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»
»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen yksin kasvattaa lapsen?»
»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei, Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa. Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina, vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa, lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»
»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»
»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»
»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan, ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»
Viides osa