EPÄMÄÄRÄINEN ASEMA WORSTED SKEYNESISSÄ
Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.
Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira, joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.
Tällä tavoin he kaksi viettivät joka päivä tunnin kello kahdestatoista yhteen. Kumpikaan ei olisi osannut sanoa, miksi he siinä kävelivät, sillä mr Pendyce kammoksui joutilaisuutta ja John-koira vieroi kurjenmiekkojen tuoksua; itse asiassa kumpikin tässä totteli sitä luonteensa osaa, joka on yläpuolella järjen. Ja vaikka mrs Pendyceä myös halutti tämän tunnin kuluessa kävellä kukkiensa keskellä, totteli hänkin sitä osaa itsestään, joka on järjen yläpuolella ja joka sanoi hänelle, että oli parempi jättää se tekemättä.
Mutta Georgen vastaus saapui vihdoin.
Stoalaisten klubi.
Rakas isä!
Kyllä, Bellew on nostanut oikeusjutun. Olen sen johdosta ryhtynyt asian vaatimiin toimenpiteisiin. Mitä tulee pyytämääsi lupaukseen, niin en minä voi antaa mitään sellaista. Voit sanoa Bellew'lle, että tahdon ensin nähdä hänen menevän hiiteen.
Sinun harras poikasi George Pendyce.
Mr Pendyce sai kirjeen aamiaispöydässä istuessaan ja hänen lukiessaan sitä oli huoneessa aivan hiljaista, sillä kaikki olivat nähneet kuoressa olevan käsialan.
Mr Pendyce luki sen kahteen kertaan, kerran silmälasit nenällään ja kerran ilman, ja luettuaan sen toiseen kertaan hän pisti sen povitaskuunsa. Ainoakaan sana ei jäänyt häneltä huomaamatta; hänen silmänsä, jotka olivat hiukan vaipuneet sisään muutamana viime päivänä, katsoivat suuttumusta ilmaisten hänen vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Bee ja Norah katsoivat alas, ja koirat, neljä luvultaan, olivat aivan hiljaa, aivankuin nekin olisivat ymmärtäneet asian. Mr Pendyce työnsi lautasensa takaisin, nousi ja poistui huoneesta.
Norah katsahti ylös.
"Mikä on kysymyksessä, äiti?"
Mrs Pendycen päätä huimasi, mutta hän sai itsensä heti hillityksi.
"Ei mikään, rakkaani. Tänä aamuna on kovin kuuma, eikö sinustakin? Minä menen vain huoneeseeni ja otan vähän hajusuolaa."
Hän poistui, vanhan Royn saattamana; John-koira, joka isäntänsä äkkiä lähtiessä oli jäänyt oven taakse, riensi hänen edellään.
Norah ja Bee työnsivät lautasensa pois.
"Minä en voi syödä, Norah", sanoi Bee. "On kauheata, kun ei tiedä mitä tapahtuu."
Norah vastasi:
"On ihan sietämätöntä olla tyttö. Voisi aivan yhtä hyvin olla koira kuin tyttö, kun ei kuitenkaan saa mitään tietää!"
Mrs Pendyce ei mennyt huoneeseensa; hän meni kirjastoon. Hänen miehensä istui kirjoituspöytänsä ääressä, Georgen kirje edessään. Kynä oli hänellä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut.
"Horace", sanoi mrs Pendyce lempeästi, "tässä on John-raukka!"
Mr Pendyce ei vastannut, mutta ojensi alaspäin kynättömän kätensä.
John-koira peitti sen suudelmilla.
"Annatko minun nähdä kirjettä?"
Mr Pendyce ojensi sen hänelle sanomatta sanaakaan. Mrs Pendyce kosketti kiitollisena miehensä olkaa, sillä tämän epätavallinen vaiteliaisuus liikutti hänen mieltään. Mr Pendyce ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan tuijotti kynäänsä ikäänkuin hämmästyneenä siitä, ettei se omasta aloitteestaan kirjoittanut vastausta. Mutta äkkiä hän viskasi sen pois ja katseli ympärilleen, ja hänen katseensa näytti sanovan: "Sinä toimitit tämän pojan maailmaan — katso nyt tulosta!"
Hänellä oli ollut niin monet päivät aikaa ajatella ja mielessään osoitella poikansa luonteen epäilyttäviä kohtia. Tämän viikon ajalla hänelle oli käynyt yhä selvemmäksi, kuinka George ilman hänen vaimoaan olisi ollut täsmälleen hänen itsensä kaltainen. Sanoja kohoili hänen huulilleen ja kuoli siihen. Epäilys, tokko hänen vaimonsa oli yhtä mieltä hänen kanssaan, tietoisuus, että hän tunsi myötätuntoa poikaansa kohtaan, varmuus, että nämä sanat: "Voit sanoa Bellew'lle, että minä tahdon nähdä hänen ensin menevän hiiteen!" herättivät jotain vastakaikua hänessä itsessäänkin — kaikki tämä ja sen lisäksi ajatus, joka ei koskaan poistunut hänen mielestään: "Nimi — kartano", sai hänet vaikenemaan. Hän käänsi päänsä pois ja tarttui uudelleen kynäänsä.
Mrs Pendyce oli nyt lukenut kirjeen kolmeen kertaan ja vaistomaisesti pistänyt sen povelleen. Eihän se ollut hänen, mutta Horace tietenkin osasi sen ulkoa ja saattaisi kiukuissaan repiä sen rikki. Tämä kirje, jota he niin kauan olivat odottaneet, ei kertonut hänelle mitään — hän tiesi kaikki, mitä se saattoi hänelle kertoa. Hänen kätensä oli pudonnut mr Pendycen olkapäältä, eikä hän asettanut sitä siihen takaisin, vaan seisoi siinä sormiaan väännellen, ja kapeista akkunoista lankeava päivänvalo hyväili häntä hiuksista alas polviin saakka. Siellä täällä tämä sädevirta muodosti pieniä valolampia — hänen silmissään, joille se antoi liikuttavan, ahdistuneen loisteen; — omituisessa, sydämen muotoisessa, kaiverretusta teräksestä tehdyssä medaljongissa, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat kantaneet ennen häntä ja joka nyt ei sisältänyt heidän poikiensa tukkaa, vaan Georgen kiharan; — hänen timanttisormuksissaan ja ametisteilla ja helmillä koristetussa rannerenkaassaan, jotka hänellä oli yllään, koska hän piti sievistä esineistä. Ja lämpimässä päivänpaisteessa levisi hänestä lavendelin tuoksu. Kirjaston oven takaa kuuluva raapiva ääni ilmaisi, että "rakkaat koirat" tiesivät, ettei hän ollut makuuhuoneessaan. Mr Pendycekin tunsi tämän lavendelintuoksun, ja jollakin omituisella tavalla se lisäsi hänen pahanoloaan. Mrs Pendycen äänettömyyskin vaivasi häntä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen oma äänettömyytensä vaivasi mrs Pendyceä. Hän laski kynän kädestään.
"Minä en voi kirjoittaa, kun sinä seisot siinä, Margery!"
Mrs Pendyce poistui päivänpaisteesta.
"George sanoo, että hän ryhtyy toimenpiteisiin. Mitä se tarkoittaa,
Horace?"
Tämä kysymys, joka osui kartanonherran epäilysten polttopisteeseen, lopetti hänen mykkyytensä.
"Minä en tahdo tulla tällä tavoin kohdelluksi!" sanoi hän. "Minä tahdon mennä itse tapaamaan häntä!"
Hän lähti 10.20 junalla ja sanoi palaavansa 5.55 junalla.
Heti seitsemän jälkeen samana iltana kääntyivät eräät rattaat, joita nuori ratsurenki ajoi ja kastanjanruskea laukkipää tamma veti, Worsted Skeynesin asemalle ja pysähtyivät piletinmyymälän eteen. Kun mr Pendycen nelipyöräiset rattaat, joita ruskea hevonen veti, saapuivat vähän myöhemmin, oli niiden pakko asettua edellisten taakse. Minuutti ennen junan tuloa lordi Quarrymanin vaunut ja raudikkopari kaarsi sisään, ajoi molempien edellisten ohi, ja asettui rivin etunenään. Tätä pientä ajoneuvojen riviä lukuunottamatta aseman kärrit ja parin talonpojan kiesit seisoivat siinä, perä asemarakennukseen kääntyneinä. Ja tässä järjestelyssä oli jotakin sopusointuista ja säädyllistä, ikäänkuin kaitselmus itse olisi johtanut niitä ja osoittanut itsekullekin paikkansa. Ja kaitselmus oli tehnyt vain yhden erehdyksen — sen, että se oli asettanut kapteeni Bellew'n rattaat suoraan pilettimyymälää vastapäätä, sen sijaan että siinä olisivat seisoneet lordi Quarrymanin vaunut ja niitä lähinnä mr Pendycen nelipyörärattaat.
Mr Pendyce astui ensimmäisenä esiin; hän tuijotti kiukkuisesti vieraisiin rattaisiin ja astui päin omia ajoneuvojaan. Lordi Quarryman astui esiin toisena. Korkea harmaa hattu peitti hänen kookasta ruskettunutta päätään, jonka harvan tukan kattama takaraivo suorana viivana jatkui niskaan. Hänen harmaan takkinsa liepeet olivat suorakulmaiset ja niin olivat myös hänen kenkäinsä kärjet.
"Hei, Pendyce!" huudahti hän sydämellisesti; "minä en huomannut sinua asemalla. Kuinka vaimosi voi?"
Kääntyessään vastaamaan mr Pendyce kohtasi kapteeni Bellew'n pienet hehkuvat silmät, sillä kapteeni astui esiin kolmantena, He välttivät tervehtimästä toisiaan, Bellew hyppäsi rattailleen, käänsi tammansa ympäri, kaarsi talonpoikien kiesit ja istuen etuistuimella lähti ajamaan hurjaa vauhtia. Hänen ratsupoikansa kiiruhti innokkaasti perässä, takertui rattaisiin kiinni ja hyppäsi takaistuimelle. Lordi Quarrymanin vaunut perääntyivät tyhjäksi jääneelle paikalle. Niin korjautui kaitselmuksen hairahdus.
"Mieletön mies, tuo Bellew! Tapaatko sinä häntä?"
Mr Pendyce vastasi:
"En, enkä haluakaan. Toivon, että hän pötkisi matkoihinsa."
Hänen armonsa hymyili:
"Metsästystienoot näyttävät tuottavan tuontapaisia otuksia; on aina yksi tuollainen kutakin koiralaumaa kohti. Missä hänen vaimonsa nyt on? Kaunis nainen, mutta kovin elämänhaluinen, vai mitä?"
Mr Pendycen mielestä lordi Quarrymanin silmät etsivät hänen omiaan merkitsevän näköisinä ja mutisten: "Herra tiesi!" hän hävisi rattaisiinsa.
Lordi Quarryman katseli suopeasti hevosiaan. Hänen tapansa ei ollut miettiä kysymyksiä miksi? mitä varten? minkä vuoksi? Hyvä Jumala oli luonut hänet lordi Quarrymaniksi, luonut hänen vanhimman poikansa lordi Quantockiksi; hyvä Jumala oli luonut Gaddesdon-koirat — se riitti!
Kotiin tultuaan mr Pendyce meni pukeutumishuoneeseensa. Sopessa kylpyammeen vieressä makasi John-koira, ympärillään joukko herransa tohveleita, sillä vain täten se saattoi lievittää eron katkeruutta. Sen tummat ruskeat silmät olivat oveen kiinnitetyt, ja niiden terän ympärillä hehkui valkea kehä. Se tuli kartanonherran luo häntäänsä heiluttaen, tohveli suussaan, ja sen silmä lausui selvästi: "Oi herra, missä sinä olet ollut? Minä olen odottanut sinua aina puoli kymmenestä tänä aamuna!"
Mr Pendycen sydän laajeni hetkeksi, mutta kutistui taas. Hän sanoi:
"John!" ja alkoi pukeutua päivälliseksi.
Mrs Pendycen tullessa huoneeseen hän sitoi valkeaa kaulaliinaansa. Mrs Pendyce oli poiminut ensimmäisen ruusunnupun puutarhastaan; hän oli poiminut sen, koska hän sääli miestään ja koska hän siitä sai tekosyyn mennä heti hänen pukuhuoneeseensa.
"Minä tuon sinulle kukan napinläpeen, Horace. Tapasitko häntä?"
"En."
Kaikista mahdollisista vastauksista hän pelkäsi eniten tätä. Hän ei ollut uskonut, että kohtauksesta koituisi mitään hyvää, päinvastoin hän oli koko päivän vavissut sitä ajatellessaan, mutta nyt kun he eivät olleet tavanneet toisiaan, hän tunsi ahdistunein mielin, että mikä tahansa oli parempi kuin epävarmuus. Hän odotti niin kauan kuin jaksoi, sitten hän huudahti:
"Kerro minulle jotain, Horace!"
"Kuinka minä voin kertoa sinulle, kun ei ole mitään kertomista? Minä menin hänen klubiinsa. Hän ei asu siellä nyt. Hän on vuokrannut itselleen huoneet jostain, mutta kukaan ei tiedä mistä. Minä odotin koko iltapäivän. Vihdoin minä jätin hänelle ilmoituksen, että hän saapuisi tänne huomenna. Olen lähettänyt sanan Paramorille ja pyytänyt häntäkin tulemaan tänne. Minä en aio enää sietää nykyistä asiantilaa."
Mrs Pendyce katsoi ulos akkunasta, mutta sieltä ei näkynyt mitään muuta kuin puutarhakaivanto, näreikkö, kirkontorni ja mökkien katot, mikä kaikki niin kauan oli ollut hänen maailmansa.
"George ei tule tänne", sanoi hän.
"George tekee niinkuin minä sanon."
Uudelleen mrs Pendyce pudisti päätään vaistomaisesti tietäen olevansa oikeassa.
Mr Pendyce, joka puki liiviä ylleen, keskeytti toimensa:
"Georgen on paras olla varuillaan", sanoi hän, "hän on tykkänään riippuvainen minusta".
Ja kuin olisi hän näihin sanoihin keskittänyt tilanteen ytimen, filosofisesti määritellyt poikansa elämänlaadun, lauhkeni siitä hänen muotonsa. Mrs Pendyceen nämä sanat vaikuttivat omituisella tavalla. Ne kauhistuttivat häntä. Ne vaikuttivat kuin hän olisi nähnyt poikansa paljastetun selän kohotetun piiskansiiman alla, kuin hän olisi nähnyt oven sulkeutuvan häneltä lumisena yönä. Paitsi kauhistusta virittivät ne hänessä toisen katkeramman tunteen, kuin olisi joku uskaltanut näyttää ruoskaa hänelle itselleen, olisi uskaltanut loukata sitä jotakin, joka hänelle oli arvokkaampi kuin itse elämä, joka vuosisatojen kuluessa salaa oli niin syvään kiteytynyt hänen olentonsa ytimeen, ettei kukaan ollut edes ajatellutkaan loukata sitä aikaisemmin. Ja hänen mielessään välähteli aivan hullunkurisen selvänä ajatus: "Minulla on omaa rahaa kolmesataa vuodessa!" Sitten se tunne haihtui, ikäänkuin unessa kaamea tunne valtaa mielen ja haihtuu taas, jättäen jälkeensä vain huumeisen tunnon, jonka aihe unohtuu.
"Päivälliskello soi, Horace", sanoi hän. "Cecil Tharp on täällä päivällisellä. Minä pyysin Bartereita, mutta Rose-parka ei tuntenut jaksavansa. Hehän odottavat tuota tapahtumaa nyt lähitulevaisuudessa. He ovat puhuneet kesäkuun viidennestätoista."
Mr Pendyce otti takkinsa vaimoltaan ja pisti kätensä silkillä vuorattuihin hihoihin.
"Jos minä voisin saada mökkiläiset hankkimaan itselleen semmoisia perheitä", sanoi hän, "niin ei olisi mitään puutetta työvoimasta. Mutta he ovat niin härkäpäisiä — eivät tee mitään, mitä heille käsketään. Anna minulle vähän hajuvettä, Margery."
Mrs Pendyce pirskautti muutaman pisaran vitsakudospullosta miehensä nenäliinaan.
"Sinun silmäsi näyttävät rasittuneilta", sanoi hän, "Onko sinulla päänsärkyä, rakkaani?"