NEUVOTTELU WORSTED SKEYNESISSÄ
Seuraavana iltana — sinä iltana, jolloin kartanonherra odotti poikaansa ja mr Paramoria — kumartui hän päivällispöydän yli ja kysyi:
"Mitä sinä sanot, Barter? Minä puhun sinulle maallikkona."
Kirkkoherra taivutti päänsä portviinilasin puoleen ja kostutti alahuultaan.
"Tuota naista ei voi millään puolustaa", vastasi hän. "Minä olen aina arvannut, että hän on huono ihminen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minun perheessäni ei koskaan ole esiintynyt mitään häväistysjuttuja. Minun on vaikea sietää sitä ajatusta, Barter — minun on vaikea sietää —"
Kirkkoherra äännähti matalaan. Pitkä tottumus oli hänessä herättänyt kiintymyksen tapaista tunnetta kartanonherraa kohtaan.
Mr Pendyce jatkoi ajatuskulkuaan.
"Me olemme jatkaneet sukumme elämää", sanoi hän, "isät ja pojat kautta vuosisatojen. Tämä on raskas isku minulle, Barter."
Taaskin kirkkoherra äännähti matalaan.
"Mitä ajatellaan kylässä?" sanoi mr Pendyce; "ja mitä ajattelevat vuokramiehet? Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Useimmat heistä tunsivat rakkaan isävanhukseni — vaikkakaan hän ei ollut kansan suosiossa. Katkeraa se on."
Kirkkoherra sanoi:
"No, no, Pendyce, kenties asia ei pääse niin pitkälle."
Hän näytti olevan kuin häpeissään, ja hänen vaaleat silmänsä tulkitsivat eloisasti ikäänkuin katumusta.
"Kuinka mrs Pendyce kestää sen?"
Kartanonherra katsoi häneen nyt ensi kertaa.
"Oh!" sanoi hän; "naisia on mahdoton ymmärtää. Minun olisi yhtä vaikea uskoa, että nainen saattaa olla oikeamielinen, kuin — kuin tyhjentää tuo kokopullo; minä saisin siitä leiniä heti."
Kirkkoherra tyhjensi lasinsa.
"Minä olen kutsunut tänne Georgen ja asianajajani", jatkoi kartanonherra; "he ovat täällä kohdakkoin".
Mr Barter työnsi tuolinsa taaksepäin, nosti oikean nilkkansa vasemmalle jalalleen ja liitti kätensä yhteen oikean polven yli; sitten hän eteenpäin kumartuneena tuijotti törröttävien kulmakarvojensa alta mr Pendyceä. Tässä asennossa sujui häneltä pohdinta parhaiten.
Mr Pendyce puhui edelleen:
"Minä olen hoitanut tilaa siitä saakka kuin se tuli minun käsiini; minä olen varjellut isäinperintöäni parhaani mukaan; minä en kenties ole ollut niin hyvä ihminen kuin olisin toivonut, mutta minä olen aina koettanut muistaa vanhan isäni sanoja: 'Minä olen lopussa, Harry, tila on nyt sinun hallussasi.'" Hän kakisteli kurkkuaan.
Minuutin aikana ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon tikitystä. Sitten tuli John-koira hiljaa esiin tarjoilupöydän alta ja pudottautui raskaasti isäntänsä jalkaa vasten makaamaan, päästäen pitkän tyytyväisen kuorsauksen. Mr Pendyce katsahti alas.
"Tämä poikaseni alkaa käydä lihavaksi", mutisi hän.
Hänen äänensävystään kävi selvästi ilmi, että hän toivoi äskeisen mielenliikutuksensa unohdettavan. Jokin syvällä mr Barterin olennossa kunnioitti tätä toivomusta.
"Tämä viini on ensiluokkaista", virkkoi hän.
Kartanonherra täytti hänen lasinsa.
"En muista, tunnetko sinä Paramoria. Hän oli ennen sinun aikaasi. Hän oli Harrow'ssa minun kanssani."
Kirkkoherra otti syvän kulauksen.
"Minä olen vain esteeksi", sanoi hän. "Minun on parempi mennä tieheni."
Kartanonherra ojensi ystävällisesti kätensä.
"Ei, ei, Barter, älä mene. Mehän voimme täysin luottaa sinuun. Minä aion toimia. Minä en voi kestää tätä epävarmuutta. Vaimoni serkku Vigil tulee myös — hän on tuon naisen holhooja. Minä sähkötin hänelle. Tunnethan Vigilin? Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin sinä."
Kirkkoherra kävi tulipunaiseksi ja työnsi alahuulensa esiin. Kun hän nyt sai vainua vihollisesta, ei mikään olisi saanut häntä enää peräytymään; ja vakaumus, että hän oli vain täyttänyt velvollisuutensa — mitä vakaumusta kartanonherran tunnustus oli hiukan järkyttänyt — palasi nyt kuin loihdittuna.
"Kyllä minä tunnen hänet."
"Me selvitämme asian täällä", supisi kartanonherra, "tämän portviinin ääressä. Siinä vaunut tulevat. Nouse ylös, John."
Koira nousi raskaasti, katsoi karsaasti mr Barteriin ja vaipui takaisin isäntänsä jalkaa vasten.
"Ylös, John", sanoi mr Pendyce taas. Koira korahti.
"Jos minä liikahdan, liikahdat sinäkin, ja silloin minä saan taas olla epävarmuudessa", näytti se sanovan.
Mr Pendyce vapautti jalkansa, nousi ja meni ovelle. Ennenkuin hän ehti sinne, hän kääntyi ja palasi pöydän luo.
"Barter", sanoi hän, "minä en ajattele itseäni — minä en ajattele itseäni — me olemme eläneet täällä kautta sukupolvien — periaate velvoittaa". Hänen kasvonsa olivat vähän kääntyneet syrjittäin, ikäänkuin hänen mutkikas filosofiansa olisi niissä kuvastunut; hänen katseensa oli synkkä ja levoton.
Ja kirkkoherra, joka tuijotti oveen, mistä hänen vihollisensa oli astuva esiin, ajatteli niinikään:
"Minä en ajattele itseäni — olen hyvilläni siitä, että tein oikein — minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra — periaate velvoittaa."
John-koira haukahti kolme kertaa — kerran kutakin huoneeseen astuvaa henkilöä kohti. Nämä olivat mrs Pendyce, mr Paramor ja Gregory Vigil.
"Missä on George?" kysyi kartanonherra, mutta kukaan ei vastannut hänelle.
Kirkkoherra, joka oli palannut tuolilleen, tuijotti pieneen kultaristiin, jonka hän oli ottanut esiin liivintaskustaan. Mr Paramor kohotti maljakkoa, jossa oli ruusu, ja haisteli sitä; Gregory meni akkunan ääreen.
Kun mr Pendyce oli päässyt selville siitä, että hänen poikansa ei ollut saapunut, meni hän ovelle ja piteli sitä auki.
"Ole hyvä ja vie John ulos, Margery", sanoi hän. "John!"
Havaitessaan mikä sitä odotti kieriskeli koira selällään.
Mrs Pendyce kiinnitti mieheensä katseen, johon hän pani kaikki sanat, mitä hän hienona naisena ei saattanut lausua.
"Minä vaadin saada jäädä tänne. Anna minun jäädä; se on minun oikeuteni. Älä lähetä minua pois." Näin lausuivat hänen silmänsä ja samoin John-koiran silmät, sen maatessa selällään — hyvin tietäen, että sitä oli siinä asennossa vaikea liikuttaa.
Mr Pendyce käänsi sen jalallaan.
"Ylös, John! Ole niin hyvä ja vie John ulos, Margery."
Mrs Pendyce punastui, mutta ei liikahtanut,
"John", sanoi mr Pendyce, "mene emäntäsi kanssa". Koira heilutti lerpattavaa häntäänsä. Mr Pendyce painoi sitä jalallaan. "Tämä asia ei ole omiaan naisille."
Mrs Pendyce painoi päänsä.
"Tule, John", sanoi hän. Silmänvalkuaisillaan mulkoileva John-koira toimitettiin ulos huoneesta, sillä välin kuin se koetti peräytyä irti kaulanauhastaan. Mr Pendyce sulki oven sen jälkeen.
"Ota lasi portviiniä, Vigil; se on vuodelta 47. Isäni pani sen säilyyn vuotta ennen kuin hän kuoli. Minä en itse voi juoda sitä — minä olen pannut säilyyn riemuvuosiviiniä. Paramor, täytä lasisi. Istu tuohon Paramorin viereen, Vigil. Tunnethan Barterin?"
Sekä Gregoryn että Barterin kasvot olivat hyvin punaiset.
"Me olemme kaikki harrow'laisia täällä", jatkoi mr Pendyce. Ja kääntyen äkkiä mr Paramoriin päin hän jatkoi: "No?"
Aivan kuin valtio, kirkko, oikeus ja hyväntekeväisyys keskittyvät perinnäisyysperiaatteen ympärille samoin istuivat nyt Worsted Skeynesin päivällispöydän ympärillä kartanonherra, kirkkoherra, mr Paramor ja Gregory Vigil, eikä kukaan heistä halunnut ensimmäisenä puhua. Vihdoin mr Paramor otti taskustaan Bellew'n kirjeen ja Georgen vastauksen, jotka oli sidottu yhteen outoon liittoon, ja ojensi ne kartanonherralle.
"Käsittääkseni tilanne on se, että George kieltäytyy luopumasta hänestä. Samalla hän on varustautunut puolustamaan itseään ja torjumaan syytteen. Sellaisen ohjeen hän on antanut minulle." Tarttuen taas maljakkoon hän hengitti syvään ruusun tuoksua.
Mr Pendyce katkaisi hiljaisuuden.
"Minä oletan", sanoi hän äänellä, jonka hänen mielensä katkeruus teki teräväksi, "että hänen gentlemannina on pakko —"
Gregory täydensi kärsivästi hymyillen:
"Valehdella."
Mr Pendyce kääntyi nopeasti häneen.
"Sitä vastaan minä en väitä, Vigil. George on käyttäytynyt inhottavasti. Minä en puolusta häntä, mutta jos nainen tahtoo puolustautua, ei hän saata käyttäytyä roistomaisesti — siihen käsitykseen minä olen päätynyt."
Gregory nojasi otsansa käteensä.
"Koko järjestelmä on sietämätön —", alkoi hän.
Mr Paramor puuttui siihen:
"Pysykäämme tosiseikoissa; ne ovat riittäviä ilman järjestelmääkin."
Kirkkoherra avasi suunsa ensi kerran:
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte järjestelmällä. Sekä tämä mies että tämä nainen ovat syylliset —"
Raivosta vapisevalla äänellä sanoi Gregory:
"Olkaa niin ystävällinen ja olkaa käyttämättä lausetapaa 'tämä nainen'."
Kirkkoherran silmät välähtivät.
"Mikä lausetapa sitten —"
Heidät keskeytti mr Pendycen ääni, jolle hänen sisäinen ahdistuksensa antoi vissin arvokkuuden:
"Hyvät herrat, tämä kysymys koskee taloni kunniaa."
Taas syntyi hiljaisuus, entistä pitempi, ja sen kuluessa mr Paramorin katse siirtyi kasvoista kasvoihin, hymyn karehtiessa hänen ruusun taakse piiloutuvilla huulillaan.
"Ymmärtääkseni sinä olet kutsunut minut tänne kuullaksesi minun mielipiteeni", sanoi hän vihdoin. "No niin, älä päästä juttua oikeuden eteen. Tee kaikki mitä ikinä voit estääksesi sen. Jos ylpeytesi on tiellä, niin pistä se taskuusi. Jos totuudenharrastuksesi on tiellä, niin unohda se. Henkilökohtaisella hienotunteisuudella ja meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä; täydellisellä totuudella ja meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä. Minä toistan sen: älä päästä tätä asiaa oikeuden eteen. Olittepa viattomia tai syyllisiä — kaikki te saatte kärsiä; viaton saa kärsiä enemmän kuin syyllinen, eikä kenellekään koidu siitä hyvää. Minä olen tullut tähän johtopäätökseen harkinnan perusteella. On tapauksia, joissa minä antaisin päinvastaisen neuvon. Mutta tässä tapauksessa — sanon sen uudelleen — ei sillä voitettaisi mitään. Vielä toistan siis, älkää päästäkö tätä asiaa oikeuden eteen. Älkää antako ihmisten kielille sellaista herkkupalaa. Seuraa minun neuvoani, pyydä vielä kerran Georgea antamaan tuo lupaus. Jos hän kieltäytyy, no niin, silloin meidän täytyy koettaa keinotella niin, että Bellew luopuu syytteestä."
Mr Pendyce oli kuunnellut ääneti, kuten hänen oli tapana kuunnella
Edmund Paramoria. Nyt hän kohotti katseensa ja virkkoi:
"Kaikki johtuu tuon punatukkaisen roikaleen ilkeydestä. Minä en ymmärrä, miksi sinun pitikin ruveta sekoittamaan asiaa, Vigil. Sinä olet mahtanut antaa hänelle vainua siitä." Hän katsoi synkästi Gregoryyn. Mr Barterkin katsoi Gregoryyn puolittain häpeissään, mutta samalla uhkaavasti.
Gregory, joka oli tuijottanut koskemattomaan viinilasiinsa, kohotti tulipunaiset kasvonsa ja alkoi puhua mielenliikutuksesta ja närkästyksestä värähtelevällä äänellä. Hän vältti katsomasta kirkkoherraan ja kohdisti sanansa mr Paramorille.
"George ei saata jättää ahdinkoon naista, joka on turvautunut häneen, — se vasta olisi roistomaista käyttäytymistä, kuten te sanotte. Antakaa heidän rauhassa elää kunniallisesti yhdessä, kunnes he voivat päästä naimisiin. Miksi te kaikki puhutte kuin olisi tässä vain mies kysymyksessä! Naista meidän toki on suojeltava!"
Kirkkoherra puhkesi ensin puhumaan.
"Tehän esitätte selvää epäsiveellisyyttä", sanoi hän melkein hyväntuulisesti.
Mr Pendyce nousi.
"Naimisiin hänen kanssaan!" huusi hän. "Mitä ihmettä — sehän on kaikista pahinta — sitähän me juuri koetamme estää. Me olemme eläneet täällä, isä ja poika — isä ja poika — kautta sukupolvien!"
"Sitä suurempi häpeä", huudahti Gregory, "ellette viimeisessä polvessa pysty suojaamaan naista!"
Mr Paramor teki moittivan eleen.
"Kohtuus kaikessa", sanoi hän. "Oletko varma siitä, että mrs Bellew haluaa suojaa? Jos olet varma siitä, olen samaa mieltä kuin sinä, mutta oletko varma?"
"Minä vastaan siitä", sanoi Gregory.
Mr Paramor vaikeni koko minuutin ajaksi, nojaten päätään käteensä.
"Pahoittelen", sanoi hän vihdoin, "mutta minun on pakko luottaa omaan arvosteluuni".
Kartanonherra katsahti häneen.
"Jos pahin tapahtuu, voinko minä silloin tehdä hänet perinnöttömäksi,
Paramor?"
"Et."
"Mitä? Mutta sehän on ihan hullua — sehän —"
"Et voi tehdä kahta asiaa samalla kertaa."
Kartanonherra katsoi häneen epäilevästi ja lausahti sitten:
"Jos minä päättäisin jättää hänelle vain tilan, olisi hän jo siinäkin tapauksessa vain kerjäläinen. Pyydän anteeksi, hyvät herrat, täyttäkää lasinne. Minulta unohtuu kaikki!"
Kirkkoherra täytti lasinsa.
"Minä en ole vielä lausunut mitään", alkoi hän, "mielestäni asia ei koske minua. Minun vakaumukseni on, että nykyään esiintyy aivan liian paljon avioeroja. Toimittakaa tämä nainen takaisin miehensä luo ja antakaa miehen näyttää hänelle, kuinka moitittava hänen käytöksensä on ollut" — hänen äänensä ja silmänsä kävivät teräviksi — "ja antakaa heidän sitten suoda toisilleen anteeksi kristittyjen tavalla. Te puhutte", lausui hän Gregorylle, "tämän naisen turvaamisesta. Sitä minä en siedä kuulla; juuri sillä tavoin epäsiveellisyyttä nykypäivinä kehitetään. Minä korotan ääneni tätä velttoa mieltä vastaan. Niin minä olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään!"
Gregory syöksähti seisomaan.
"Minä olen jo kerran sanonut teille", lausui hän, "että te olette säädytön; nyt minä sanon sen uudelleen".
Mr Barter nousi ja seisoi pöydän yli kumartuneena; hän tuijotti
Gregoryyn tulipunaisena kasvoiltaan ja kykenemättömänä puhumaan.
"Joko teidän tai minun", sanoi hän vihdoin mielenjärkytyksestä änkyttävällä äänellä, "täytyy poistua tästä huoneesta!"
Gregory yritti sanoa jotain, kääntyi sitten äkkiä, astui ulos pengermälle ja hävisi toisten näkyvistä.
Kirkkoherra lausui:
"Hyvästi, Pendyce; minä menen myös!"
Kartanonherra puristi hänelle ojennettua kättä synkin ja hämmentynein kasvoin. Mr Barterin poistuttua vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Sen katkaisi kartanonherran huokaus.
"Toivoisin, että me saisimme Oxenhamin takaisin. Tämä on minulle oikeudenmukainen rangaistus siitä, että hylkäsin sen vanhan laitoksen. Mikä ihmeessä sai minut lähettämään Georgen Etoniin?"
Mr Paramor painoi nenänsä maljakkoon. Tuohon hänen vanhan koulutoverinsa lausuntoon sisältyi kartanonherran koko uskontunnustus:
"Minä uskon isääni ja hänen isäänsä, ja hänen isänsä isään, tilani luojiin ja haltijoihin. Ja minä uskon itseeni ja poikaani ja poikani poikaan. Ja minä uskon siihen, että me olemme luoneet tämän maan, ja että me tulemme pitämään tämän maan sellaisena kuin se on. Ja minä uskon julkisiin kouluihin ja varsinkin siihen julkiseen kouluun, jossa minä olen käynyt. Ja minä uskon säätyveljiini ja herraskartanoon ja oloihin sellaisina kuin ne ovat, iankaikkisesta hamaan iankaikkiseen. Amen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minä en ole mikään puritaani, Paramor; minä myönnän, että lieventäviä asianhaaroja on olemassa Georgen hyväksi. Myöskään ei minulla ole mitään tuota naista vastaan itsessään. Hän on kenties liian hyvä Bellew'lle: hänen täytyy olla liian hyvä sentapaiselle otukselle. Mutta Georgelle olisi tuhoksi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajattele lady Rosen tapausta! Näkeehän sen jokainen tuollaista tähtiin tuijottavaa Vigiliä lukuunottamatta. Se ei käy päinsä, se ei käy millään ehdolla päinsä! Ja ajattele — ajattele minun — minun pojanpoikaani! Ei, ei, Paramor; ei, ei, Jumalan nimessä!"
Kartanonherra peitti silmänsä kädellään.
Mr Paramor, jolla itsellään ei ollut poikaa, vastasi myötätuntoisesti:
"Ei, ei, vanha veikko; ei toki niin pitkälle jouduta!"
"Herra tiesi mihin tässä joudutaan, Paramor! Minun hermoni tärisevät! Tiedäthän itse, että jos siitä syntyy avioero, on Georgen pakko mennä naimisiin hänen kanssaan!"
Tähän ei mr Paramor vastannut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
"Kuuletko, miten koiraparkasi vinkuu?" sanoi hän.
Ja lupaa odottamatta hän avasi oven. Mrs Pendyce ja John-koira astuivat sisään. Kartanonherra nosti silmänsä ja rypisti kulmiaan. John-koira, joka läähätti mielihyvästä, hieroi itseään häntä vasten. "Minä olen kitunut kovasti, herra", näytti se sanovan, "uusi ero olisi minulle tällä hetkellä sietämätön!"
Mrs Pendyce seisoi paikallaan, äänettömänä odottaen, ja mr Paramor kohdisti sanansa hänelle.
"Te voitte tehdä enemmän kuin kukaan meistä, mrs Pendyce, sekä mitä Georgeen että Bellew'hin tulee — ja, ellen erehdy, myöskin mitä hänen vaimoonsa tulee."
Kartanonherra keskeytti:
"Älä luulekaan, että minä aion nöyrtyä tuon Bellew'n edessä!"
Mr Paramor katsoi näiden sanojen johdosta häneen kuin lääkäri, joka määrittelee taudin laadun. Mutta kartanonherran kasvot harmaine poskipartoineen ja viiksineen, vähäisine vinouksineen, pullottavine silmineen, päättäväisine leukoineen ja kaltevine otsineen, eivät ilmaisseet mitään, jota tällainen ajatus ei olisi herättänyt minkä maalaisherrasmiehen kasvoissa tahansa.
Mrs Pendyce lausui palavasti:
"Voi, mr Paramor, kun minä vain voisin tavata Georgea!"
Hän kaipasi niin tavata poikaansa, etteivät hänen ajatuksensa päässeet sen pitemmälle.
"Tavata häntä!" huusi kartanonherra. "Sinä vain tahdot jatkaa hemmotteluasi, kunnes hän on tuottanut häpeää meille kaikille!"
Mrs Pendyce kääntyi miehestään hänen asianajajaansa päin. Mielenkiihotus oli saanut poikkeuksellisen värin kohoamaan hänen poskilleen; hänen huulensa värähtelivät kuin hän aikoisi sanoa jotakin.
Mr Paramor vastasi hänelle:
"Ei, Pendyce; jos George on hemmoteltu, on koko järjestelmää moitittava."
"Järjestelmää!" sanoi kartanonherra. "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää häneen nähden. Minä en usko järjestelmiin. Minä en käsitä, mitä te puhutte. Minulla on toinenkin poika, kiitos Jumalan!"
Mrs Pendyce astui askelen eteenpäin.
"Horace", sanoi hän, "ethän toki —"
Mr Pendyce kääntyi pois vaimostaan ja lausui terävästi:
"Paramor, oletko varma siitä, että minä en voi tehdä häntä perinnöttömäksi?"
"Yhtä varma", sanoi mr Paramor, "kuin että minä istun tässä!"