I LUKU.
Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.
Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin — varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit — muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:
"Täälläkös sinä istut, isoisä?"
"Täällä."
"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"
"Tornin katolle, Ann."
"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun täytyy nyt mennä."
"Ikävätä menettää sinut."
"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."
Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.
Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa seuraavalla tavalla.
Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.
Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.
Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa, joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.
Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti, vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä, että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana. Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä, että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella. Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia. Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin…
Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!
Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta, että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos minä en sitä tee, niin sen tekee joku rahamies, yhtiö — tai, mikä pahempi, valtio!" Kun osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää huomioonottamatta.
Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.
Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa, kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:
"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"
Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja ojensi vaimolleen tuon paperin.
"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään — täytyy sulkea?"
Lady Valleysin kasvot muuttuivat.
"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."
Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän sanoi.
"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä silmiin — minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla heistä on sellaiset suuret perheet."
Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi vakavasti:
"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen, että sen saisi vuokratuksi."
"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"
Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:
"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.
Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"
"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan — hän on liian epäkäytännöllinen".
"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."
"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä tällaisia asioita — hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin keskiaikaan."
Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.
"Geoff — tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"
Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun aikaa. Lopulta hän vastasi:
"Miellyttääkseni sinua — minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon toiseksi vuodeksi."
"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"
"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne. Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta joululahjaksesi."
Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen korvaansa.
Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.
Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen, niin lady Valleys sanoi:
"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle, sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."
Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:
"Se johtuu luultavasti kuumuudesta — tai Harbingerista. Huolimatta mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."
"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."
"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.
"Sitä, mitä sanoinkin!"
"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden osalle."
"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."
"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys. "Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki olisitte väärässä."
Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!
"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.
Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla, minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä, joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin, että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen, sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet perheet! Hänen perusaatteensa oli — kansallinen laajennus! Hänen mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen motoksi, oli: "De l'audace, et encore de l'audace!" Kysymyksessä oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua", hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"
Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta, että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.
Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.