II LUKU.
Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin mietteisiinsä vaipuneena.
Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi — vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin, kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella — outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.
Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa, puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla, seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen, kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme. Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään. Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa, paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen, joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi, että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet — pienen miehen, mustassa takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.
"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan, "minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä, että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja pyhimpään ja salaisimpaan — voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan vastaamaan.
"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan. Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — suokoon hän anteeksi minun sanani — puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — —"
Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja hänen äitinsä sanoi:
"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan aikaan."
Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.
Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.
"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."
"Miesparka!"
"Sinä menet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.
Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.
"Älä härnää minua, äiti!"
Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen puristukseensa.
"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi. Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet vaivannut itseäsi liiaksi."
Barbara huokasi.
"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."
Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:
"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin hyvältä nähdä sinut."
"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara, "tietenkin minä tulen".
Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi. Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut Bethnal Greenistä."
Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta — hänen outo, hauras kauneutensa oli kadonnut.
Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:
"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen." Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen, niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois, saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna. Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan, tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri, valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.
Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.
Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren, itsehillintäisen miehen varustusten läpi.
"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. Il est trop intransigeant. Ah! Sielläpäs on Babs!"
Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.
Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:
"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija,
Bertie?"
Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:
"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."
Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:
"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud — raukka — ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"
Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.
Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta — hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava — tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!
Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:
"Lady Babs!"
Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä, aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.