III LUKU.
Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti, nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä, vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe, John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista, vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan, niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa, mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut, osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.
Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa — muratin peittämät seinät, purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto, rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen erillään tavallisista tarpeista — se teki muut arvottomiksi.
Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut, lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän, hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla, hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä anna muidenkaan sitä viljellä."
Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä, että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.
Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi odottaa Goodwood-juhlaa.
Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan kirjeen:
Valleys House.
Rakkahin Dennis-enoni.
Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään? Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan — joten en halua mennä Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi, on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.
Rakkaimpia, parhaimpia terveisiä lähettää Sinun
Babsisi.
Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti, sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin oli kammattu eri tavalla — mikä seikka häiritsi sellaista, joka ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään, niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen. Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.
Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi sentään pitämään meren oikealla paikallaan — sillä loppujen lopuksi se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä, niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta tosiasioita, niin ne tulevat — pirullisiksi! Itse asiassa hän ei paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa. Aatteet olivat kylläkin hyviä — kellään ei voinut olla mitään niitä vastaan oikeassa paikassa — esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan outré.
Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä epäilevästi.
"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin maalauksellista — tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!" Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen — ivasi aatteita, ivasi itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi, että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.
Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä estänyt, olisi tullut petetyksi.
Tuo ihmeellinen hymynaamio — tuo nuoruuden tutkimattomuus — hävisi yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti "kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään, joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta, herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo "lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin — hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, cacoethes volandi, ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä — kuten kielto haavoittaa lasta.
Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä, näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen johdosta, että täytyi pysyä maassa.
Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin, pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa, ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat, lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin synkkä, odottaen päivän tuloa!
Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin tottunut näihin pimeihin hetkiin — vain viime yönä tähän samaan aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.
Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina, tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan, auringon noustessa.
Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan, kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan, hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi unhotuksen vesille."
Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja yläkertaan vieviin portaisiin.