IV LUKU.
Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit, omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen, vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.
Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui jyskivin sydämin.
Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.
Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.
Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.
Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.
Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa — ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.
Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.
Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla — se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin — näyn tavoin — se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.
Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.
Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.
Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!
Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia. Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja lensi tiehensä.
Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin eteen hyvin hiljaisesti.
"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"
"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."
"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."
"Kyllä minä puhuin."
"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."
"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."
"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He muuttuvat, epäilemättä."
"Tempora mutantur."
"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe tuottaa vaivaa."
"Niinpä melkein."
"Mutta teillä ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.
Olen varma siitä, että se oli mainio."
Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.
"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne — ja siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."
"Taikka loppuu, Clifton."
Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.
"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei koskaan".
Miltoun tarttui hänen käteensä.
"Anteeksi, Clifton — tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."
Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään ikäänkuin hämmästyneenä.
"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä — aamiainen on kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."
Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui pöydässä, Times kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen tavoistaan päättäväisyyttä.
"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana, oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."
Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:
"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."
"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko äitisi silloin parlamentissa?"
"Sitä en luule."
"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta huolta."
"Barbara on Dennis-enon luona."
Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten tyttärenpoikaansa hän sanoi:
"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"
"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."
"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta. Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."
Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista. Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton tila. Tuo pieni arvokas nainen — aristokraattisen periaatteen säiliö — oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt, mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin, ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin pehmeällä tavalla — sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:
"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."
Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan merkkiä siitä, että oli kuullut.
Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet huulensa ja sanoi terävästi:
"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"