VI LUKU.
Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi, viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.
Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan jokivartta pitkin.
Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta, mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle, ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan helppoudella olemaan tekemättä mitään.
Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.
Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin — joka oli hänen kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja, kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.
Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen, ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella, joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:
"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."
He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti, nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan! Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.
Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan poliittinen.
Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa, että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty, että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.
Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä, joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan — ikäänkuin jokin tähän asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.
Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot väräjämään!
Ääni hänen takanaan sanoi: "Mr Courtier!"
Hän kääntyi ja näki Barbaran.
"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.
Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"
Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:
"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."
Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:
"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei — —". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.
"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.
Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.
"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."
"Teidän on mahdotonta kiusata minua."
Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan
Courtieriin.
"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"
"Kyllä."
"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.
Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.
Eräs ääni sanoi:
"Mainio maalaus, eikö totta?"
Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.
"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."
"Kyllä minä sen kuulin."
"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"
"En mitään."
"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."
Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.
Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.
Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta — tuota siunattua mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.