VII LUKU.
Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon — nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A:lla oli voittaa asiansa tai B:llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse, niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten liikutettuna.
Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään, Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn. Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi, että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä. Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä. Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!
"Mikä on saanut sinut tulemaan tänne?" sanoi Miltoun.
Barbara saattoi vain mutista:
"Oh, Eusty! Oletko sinä sairas?"
Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.
"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."
"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.
Tule kotiin minun kanssani."
Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."
Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.
Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.
"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."
Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.
"Sinun täytyy tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."
"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:
"'The stars, sun, moon all shrink away,
A desert vast, without a bound,
And nothing left to eat or drink,
And a dark desert all around.'"
[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,
laaja erämaa, ilman rajaa,
ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,
ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]
"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."
Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas — hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.
Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.