XIX LUKU.
Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa — kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti. Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa — mitä usein tavataan selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En ollenkaan, ajattelin koko paljon."
Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia. Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.
"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."
Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs
Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:
"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne…"
Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei ollut vielä kajonnut koskettimiin.
Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa. Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä, häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin alle.
Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä voinut tehdä loppua siitä.
Koskettaen hänen hihaansa mrs Noel sanoi lopulta: "Tepäs olette märkä!"
Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä syntyi kissan nuollessa käpäliään.
Mutta mrs Noelin kyky vaieta oli vahvempi kuin Miltounin, joka lopulta puhui.
"Suokaa anteeksi tuloni. Jotakin on järjestettävä. Tuo huhu — —"
"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen kiusan lopettamiseksi?"
Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden puhua!"
Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.
Mrs Noel sanoi viimein:
"Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi?"
"Mitä niin — se oli minun syyni."
"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."
Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys — kaiken sen hirveä ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän, Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina tuomiopäivään asti" — tempasi Miltounin mukaansa.
"Se ei ole aiheutunut pelosta — uskokaa minua, kaikin mokomin."
"Uskon kylläkin."
Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:
"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."
Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.
Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten, istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.