XVIII LUKU.
Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle. Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden, vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen — niin yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan. Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt. Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.
Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä — ja juuri siksi se kävi niin hirveän mielenkiintoiseksi.
Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen tavattava.
Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:
"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä — hän on kiltti mies. Jos minä lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka — mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"
Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.
Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.
"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän — eikö totta, isoisä?"
"Kyllä."
"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"
Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:
"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."
"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa — minun täytyy mennä!"
Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.
Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan. Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa, joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen, että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.
Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.
"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."
Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:
"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."
Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia." Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."
Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään sanonut:
"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"
Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"
Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:
"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."
Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti häntä vastaan seuraavat sanat:
"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"
Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina herätti hänessä.
He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä, mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.
"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."
"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.
Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."
"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä naisen vuoksi."
Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:
"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."
"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät, hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä voivat."
Hän sanoi tämän hieman terävästi.
"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä säälin".
"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."
"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."
"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"
"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."
Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:
"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta nolattu."
"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin kuin äiti."
"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."
Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan. Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen aivojensa läpi.
"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.
Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.
Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten — mahdotonta sanoa missä — ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.
Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:
"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."
Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:
"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."
Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:
"Kiitän teitä", ja avasi oven.
Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.