XVII LUKU.
Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:
"Nukutko sinä, Eustace?"
Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.
Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa — aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.
Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa — mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.
Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.
Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"
Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.
Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on — hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa — ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi — voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo — sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.
Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.
"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan — toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.
Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.
Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.
Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:
"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."
Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:
"Minä luulen teitä fatalistiksi."
Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden voiman ilmestyksestä — ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman" vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista, käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.