XVI LUKU.
Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella — sää oli liian kirkas, jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti, uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana, valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.
Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa, joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun, joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.
Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista, mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:
"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin klubissa Lontoossa.
Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:
"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."
Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:
"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen, että sinä et kalasta!"
Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi — nyt vanha historia — mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.
Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.
Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis katkaisi äänettömyyden.
"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin teokset — en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' — sielunsa herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia — mitkä sotivat minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"
"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat liiaksi".
Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma lause!"
"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.
Miltoun katsahti häneen.
"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.
"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,
Jumalan kiitos".
Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut, ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.
"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä. Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua — että se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.
Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika — sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen verrattuna? — otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli sellaisia — juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on kaikkein vaikein auttaa — sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä — jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi. Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!
Hän sanoi rauhallisesti:
"Luulen, ettet halua puhua siitä!"
Miltoun pudisti päätään, ja jälleen seurasi hiljaisuus.
Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä kuului toinen molskahdus.
Lordi Dennis sanoi joustavasti:
"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.
"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt tiehensä…
Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja jota Bucklandburyn uutiset olivat levittäneet, ei ollut tullut hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut hukattava — kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku "vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja, niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona, tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä, että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä, jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua — mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin, miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin, miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa! Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.
Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.
Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta — jostakin, jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi hänelle aterian jälkeen:
"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"
Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa — missä kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden naisten messukirjoja — nyt oli kirjoja, lentokirjasia, tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista. Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia myöten.
Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:
"Mainio naamio — tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Istuutukaa", hän sanoi.
Courtier istuutui.
Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset — joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen suuruutensa — voivat sanoa niin paljon toisilleen.
Lopulta Miltoun puhui:
"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"
Ei edes Courtier olisi voinut lausua kärkevämmin tuota "kurja" sanaa.
Hän vastasi:
"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."
Miltoun kuunteli liikuttamatta lihastakaan kasvossaan.
"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti, "näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."
Miltoun hymyili kuitenkin.
"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."
"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen mies on liittyvä teihin sen vuoksi."
"Mahdollisesti", sanoi Miltoun. "Yhtäkaikki minä häviän vaaleissa."
Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.
"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat niin alhaisia".
"Ette usko, ennenkuin saatte nähdä."
"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta, me tulemme samaan lopputulokseen."
Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen kasvojansa kädellään sanoi:
"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen vapauttamisekseen?"
Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa — aivan kuin hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.
"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos olisin teidän asemassanne".
"Ja mikä se sitten olisi?"
"Omankäden oikeus."
Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin. Hän vastasi:
"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."