XV LUKU.
Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden. Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:
"Olette siis tullut aamiaiselle. Hyvin kauniisti tehty teidän puoleltanne!"
Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun, niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!
Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:
"Minä rakastan teitä."
Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi. Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi. Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä, hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne. Miltoun rakasti häntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi:
"Ja minä rakastan teitä!"
Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä, ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.
On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät. Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet kietoutua Miltounin ympäri — hän tuntui hänestä sellaisen naisen inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.
Näin kului tämä hetki.
Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin. Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta ne tulivat sittenkin:
"Milloin tahdotte ottaa minut puolisoksenne?"
Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen taipumuksensa huumoriin — hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään viimeistä kertaa henkeään — aina siihen asti kuin hänen hiuksensa olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.
Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.
Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.
Sitten hän sanoi:
"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän lisäsi: "Pyydän anteeksi."
Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus, niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan Miltouniin kasvoihin.
Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen, hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.
Miltoun sanoi lopulta:
"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä vapaaksi."
Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida minut."
Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman tragediansa.
"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."
"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"
"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi hänen kannaltaan avioliitto on — ikuinen."
"Hyvä Jumala!"
Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea, tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä mrs Noel sanoi.
"Minä en liioin luullut teidän uskoneen mihinkään vapautukseen."
Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan häntä, hänen kasvonsa värisivät.
Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä. Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä, säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.