XIX LUKU.
Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa, kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:
"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."
Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa, minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa, aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti, paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.
Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli jotakin, josta hän ei pitänyt.
"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut tullessasi Barbaraa?"
"Hän oli väsynyt!"
"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän kohtelee Harbingeria."
Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:
"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."
Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.
"Kerro minulle heti!"
Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.
"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.
Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:
"Äitikulta!"
"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan — ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:
"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."
Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:
"Entäs sitten?"
Lady Casterley mutisi:
"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle." Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:
"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."
Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.
"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"
"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"
"Ei mitään ikävää."
"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa tuuminut kysyä teiltä jotakin."
Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä ihmisenä.
"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."
Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.
"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".
Clifton kumarsi.
"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."
Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille — ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.