XX LUKU.
Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen — hyvin kuivaksi — ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.
Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan — yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "sto — stare" — "kestää lujana" arvon.
Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.
Kun Courtier — viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona — pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.
"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"
Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla äänellä:
"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän vaarallisiin paikkoihin."
"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."
"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."
Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi hämmästyttävällä äänellä:
"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää tulemaan takaisin."
"Tässä on eräs vanha valokuva."
Mrs Benton otti sen.
"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:
"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."
Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren hänen päähänsä…
Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään, vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi, mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.
Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua — kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin, mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.
"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä: "Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän pitää minua vaarallisena."
"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."
"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.
Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.
"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara äkisti.
Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:
"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"
"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna kello viisi" Courtier nousi.
Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan? Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin — tuo koko asia oli mieletöntä! Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa: "Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara oli — huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän, Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän kerran, ja sitten menemään tiehensä!