XXI LUKU.
Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa, hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat, Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä. Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.
On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi — toivottoman todeksi häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia. Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain kasvoista.
Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta! Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille, ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa, jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia — aistia havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.
Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi. Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen, vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin — ne olivat hänen kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä — oli passiivisen ja kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon, joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus, kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin, tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin? Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa? Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta, hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda. Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi — niin, siksi hän saattoi ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle. Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä lailla — pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin osaa — olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta. Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen kadulla…
Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa, eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi — se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin matkakertomusta ja joi teetä.
"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää teetä, olkaa hyvä."
Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi, vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:
"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä tunnet minun suhteeni!"
Lordi Dennis nyökäytti päätään.
"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein sinun mielestäsi?"
Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut menneitä.
"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.
"Miksi, jos saan kysyä?"
"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole hänelle mieluinen."
"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.
Lordi Dennis vastasi lujasti:
"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat suoraa vastausta!"
Miltoun nyökkäsi.
"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin epämiellyttävää."
"Sitä en tee."
"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi siihen."
Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.
"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi. Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta osoittautuva siksi tuolle ladylle."
Miltoun hymyili.
Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman pahanilkisyyttä:
"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo tarkastaakaan."
"Sinä kehoitat minua sitten tekemään kompromissin?"
"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat silloin kulkea molempia teitä."
"Tämä on mielenkiintoista."
"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis terävästi.
Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin, luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi — —"
Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki ominaisuudet ja tavat.
"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja minä sanon sinulle käsitykseni sinusta — luonto on tehnyt sinusta valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta, Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."
"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".
Lordi Dennis alkoi kävellä edestakaisin, puristaen huuliaan lujasti yhteen.
"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle, jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa. Luulen, että muistat Demokritoksen sanat: ethos andrópo daimon — jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä suositan niitä sinulle."
Miltoun seisoi kokonaisen minuutin vastaamatta ja sanoi sitten:
"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni ulos.