XXII LUKU.
Joku nousi hallin sohvalta ja tuli häntä vastaan. Se oli Courtier.
"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja minulla on jotakin sanottavaa teille."
Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.
"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä saattaa olla".
Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä, hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.
"Niin, te aiotte siis luopua paikastanne?" sanoi Courtier.
Miltoun katsoi häneen muutamia sekunteja ennenkuin vastasi:
"Keltä kuuluttajalta te olette saanut tämän tietää?"
Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.
"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni — puhumatta mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin sydämelliset".
"Jatkakaa sitten", mutisi Miltoun.
"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut, mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"
Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa, painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier, "mutta tuo mielentila — joka teissäkin on ilmennyt — joka määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että teidän vastalauseenne oli väärä."
Miltoun nousi istuimeltaan. "Minä en voi keskustella tästä", hän sanoi.
"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."
Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule koskaan ymmärtämään toisiamme".
"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan niihin —"
"Sitä", sanoi Miltoun jäätävästi, "teillä ei ole oikeutta sanoa".
"Joka tapauksessa te myönnätte ne — jos uskotte, että teillä ei ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.
"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.
"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa kuin rikkoa — —"
"Älkää epäröikö — sanokaa vain Jumalan käskyt."
"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän periaatteenne oikea määritelmä?"
"Kyllä", sanoi Miltoun hampaittensa välistä, "niin luulen".
"Poikkeukset vahvistavat sääntöä."
"Pakkotapaukset synnyttävät huonoja lakeja."
Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."
"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy, miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"
Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.
"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen, hävittää aviosäädyn pyhyyden — tuon saman pyhyyden, jota se on ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa menettämistä."
Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän luonnostaan vastusti.
"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."
"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos tästä kuumuudesta?"
Tuskin he olivat viileällä kadulla, kun Courtierin ääni alkoi uudestaan:
"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko — siinä teidänlaisten miesten toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."
Miltoun katsoi karsaasti näitä kiihkeitä kasvoja.
"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä itsestään huolimatta".
"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"
Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän vastasi melkein julman ivallisesti:
"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista te vastustatte — olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia välikappaleinaan."
"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta, jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"
"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön puolella?"
Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.
"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"
He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi, Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja jäähdyttämään kieliämme?"
Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.
Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän, ivallisen äänen sanovan takanaan:
"Profanum vulgus! Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"
Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli, yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden henget.
Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.
"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"
Miltoun hymyili.
"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä maailman."
Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti, hänessä pääsi vallalle sanatulva:
"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa, joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä, hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta, maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja kuitenkin — katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman itsessään — aluksi fyysillisenä — käyttänyt sitä ja ottanut johdon käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä, nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon, sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista luokista."
Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.
"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän — ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä. Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa, kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla. Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia, koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen olemus — ne ovat vain telineitä."
Miltoun teki seuraavan huomautuksen:
"Joita ilman mitään rakennusta ei voida rakentaa."
Courtier väisti.
"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena? Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista, jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta. Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan poikkeaisi pois suunnitelmasta."
"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."
"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."
"Ja nuo kaksi eivät tule koskaan kohtaamaan toisiaan!"
Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet Leicester Squarelle — mikä oli rauhallinen ennen teatterien tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.
"'Vaalea irstailija' — tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään hyvyyttä täältäkin."
— "Ja turmeltuneisuutta — teidän piti sanoa!"
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa, haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:
"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme… Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin — minä sisältäpäin. Kun minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai näen jotkut kasvot tai kukan tai puun — jos minä en näissä tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"
Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän äkisti puhkesi puhumaan:
"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin — ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier, ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."
Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni, "sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."
Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut vapautua tuon äänen kaiusta — sitä ei kannattanut edes yrittääkään. "Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.
Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken yläpuolella lamput — nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa, yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.
Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.
Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana, airojen molskahdellessa ja vinkuessa.
"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte, luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"
Courtier nyökäytti päätään.
"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät tälle ristiretkelle."
Courtier ei vastannut.
"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa, kun lähdette. Hän ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi! Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän illan."
Hymyillen hän ojensi kätensä: "Moriturus te saluto."