XXIII LUKU.
Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.
Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.
Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt, mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!
Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin, upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan. Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme, kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.
Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät hyvin pian!
Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei, se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana palkintona.
Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa — mistä toivottomuus ei ollut kaukana — hän istui ja katseli lehtien putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.
Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan. Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki, keitä he olivat — tämä pari!
Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä. Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi, ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti yhteenpuristettuina.