XXIV LUKU.
Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia minuutteja, katse luotuna maahan — kuten tyttö, jolta leikkikalu on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee. Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.
Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen, jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle: "Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena, kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt, vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.
Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:
"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"
Agatha vastasi kylmästi:
"Minä luulen, että olit pähkähullu viedessäsi mrs Noelin hänen luokseen."
"Naisen velvollisuuksiin kuuluu", mutisi Barbara, "hieman hulluutta".
Agatha katsahti häneen vaieten.
"En ymmärrä sinua", hän sanoi lopulta, "sinä et ole hullu!"
"Vain lurjus."
"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".
Barbaran silmät kirkastuivat, ja kovalla äänellä hän vastasi:
"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi olla!" mutta hän vastasi vain:
"En luule sinun tietävän, että näin sinun äsken juuri Gustardilla."
Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.
"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus — sääli vanhaa Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni ulos.
Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä kuumeessa — sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä. Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan. Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta. Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella, missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi, ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan, mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä, niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina — saattoiko tämä olla se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä! Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa — niin tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin, ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen kaltaiselleen, tuntui oudolta.
Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi, kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa ja vapautuneen kaikista rajoista — liidellen suloisesti ilman mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen, mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten, vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan pyhäkön ovelta.
Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:
"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"
Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa: "Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme puhutelleet heitä."
Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään, mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen. Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys, joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka, naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen: "Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.
Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan saadakseen puheen alkuun.
"Ah! Babs, sinä olet ollut ulkona?"
Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:
"En, vain tornin katolla."
Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:
"Tuijottamassa tähtiin?"
Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi, ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.
"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."
Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke, mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:
"Epäilemättä sinulla oli siihen riittävät syysi, rakkaani."
Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys huudahti:
"Sinusta ei tunnu, luulen, minkään selityksen antaminen tarpeelliselta."
Barbara vastasi:
"Ei."
"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen, että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."
"Hän ei sitä ehdottanut, vaan minä."
Lordi Valleysin kulmakarvat kohosivat korkeammalle.
"Tosiaanko?" hän sanoi.
"Geoffrey!" mutisi lady Valleys, "muistaakseni minun piti puhua
Babsille".
"Se olisi epäilemättä viisainta."
Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin, heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu — sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.
"Oliko vielä muutakin?" hän sanoi.
Lordi Valleysin leuka kävi äkkiä hieman pitemmäksi.
"Jatkoksi sinun osuuteesi Miltounin asiassa se on erikoisen viehättävää."
"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."
Barbaran tyyni ääni sanoi taas:
"Oliko vielä muutakin?"
Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen itsehillinnän.
"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä ajattelen."
Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin kumpaiseenkin.
Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään. Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:
"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."
Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.
Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen. Ja koko ajan hän ajatteli:
"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"