XXV LUKU.
Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa, eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta. Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi, ja hän heräsi.
Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten — —! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja sitten" oikeastaan merkitsivät.
Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä, meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä, mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan. Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan, että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella, niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!
Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään ikkunan luo hän katseli ulos.
Ääni hänen takanaan sanoi äkisti:
"Täti Babs!"
Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.
"Onkos tämä sinun huoneesi? Tämä on kaunis huone, eikös niin?"
Hän vastasi:
"Hyvin sievä, Ann."
"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin että minun täytyy mennä."
Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:
Arvoisa Lady Barbara.
Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne kanssa oli hyödytön.
Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät, on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin, hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.
Teidän uskollisin palvelijanne
Charles Courtier.
Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla, ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut sellainen, minä Courtier häntä piti — että jokin hänessä kaipasi häntä — kaipasi — —! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta, petturista ja koketista! Ja tuo kirje — sisältämättä tavuakaan nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.
Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän ei tahtonut perääntyä — tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti, näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan, ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua! Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa. Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina, odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla. Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön. Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.
Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen, polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.
Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä, punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"
"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään, aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti — minne?
Tuo nainen puhui jälleen:
"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on mennyt."
Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan, joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:
"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on lähtenyt ulkomaille."
Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä, naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.
Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.