XXVI LUKU.
Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä, harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.
Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka, että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä loppui siihen!
Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi. Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin — hänelle, Miltounille, niin todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia — elämä yksinkertaisten ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin! Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa! Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi. Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen uudestaan vedellä.
Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi — varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän, toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista, halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen, noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut noina kalliina päivinä — tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt, miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen vuokseen.
Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.
Se ei ollut Miltoun, vaan lady Casterley.
Isku sai veren kiehumaan hänen ohimoillaan. Sitten hän huomasi, että hänen edessään oleva pikkuinen olento värisi myöskin. Vetäen esiin tuolin hän sanoi: "Haluatteko istua?"
Tuon vanhan äänen sävy, kun se kiitti häntä, toi hänen muistiinsa elävästi Monklandin puutarhan, mikä välkkyi kesän suloudessa, ja Barbaran, joka seisoi veräjällä tuon pienen haamun yläpuolella, mikä nyt istui siinä niin hiljaa hyvin kalpein kasvoin. Nuo terävät piirteet, nuo kiinteät, verhotut silmät olivat niin usein kiusanneet hänen ajatuksiaan; ne olivat pahan unen kaltaisia, mikä oli toteutunut.
"Minun tyttärenpoikani ei ole täällä, eihän?"
Audrey pudisti päätään.
"Me olemme kuulleet hänen päätöksensä. En tule puhumaan teille mitään turhia. Se on onnettomuus — minulle se merkitsee tuhoa. Minä olen tuntenut hänet ja rakastanut häntä lapsesta saakka ja olen ollut kylliksi hullu uneksiakseni unia hänestä. Minä tahtoisin tietää, tiedättekö te, minkä verran me olemme luottaneet häneen. Teidän täytyy antaa vanhalle naiselle anteeksi hänen tulonsa tänne tällä lailla. Minun iälläni vain harvat asiat merkitsevät mitään, mutta ne merkitsevät hyvin paljon."
Ja Audrey ajatteli: "Ja minun iälläni vain yksi asia merkitsee, ja se merkitsee enemmän kuin kuolema." Mutta hän ei puhunut mitään. Kenelle ja mitä varten hän olisi puhunut? Tälle vanhalle naiselle, joka edusti koko maailmaa? Mitä hyötyä sanoista?
"Minä voin sanoa teille", jatkoi tuon pienen olennon ääni, olennon, joka tuntui niin täyttävän koko huoneen harmaudellaan, "sen, mitä en saattaisi sanoa muille, sillä te ette ole kovasydäminen".
Vavahdus kävi tuosta niin ylistetystä sydämestä äänettömiin huuliin asti. Ei, hän ei ollut kovasydäminen! Vieläpä hän saattoi olla myötätuntoinen tuota vanhaa naista kohtaan, jonka äänestä levottomuus oli riistänyt sen despotismin.
"Eustace ei voi elää ilman uraansa. Hänen uransa on hän itse. Hänen täytyy toimia ja johtaa ja käyttää valtaansa. Mitä hän on antanut teille, se ei ole ollut hänen todellinen itsensä. Minä en halua loukata teitä, mutta totuus on totuus, ja meidän täytyy kumartua sen edessä. Se saattaa olla ankarata, mutta minä voin kunnioittaa surua."
Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja, sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt, mitä liikkui Audreyn sisällä — tuo vanha nainen, jonka veri oli kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin, joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas tätä ja vaietkaa!"
Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady Casterley puhui.
"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."
Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi, joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi, joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen — tuo ankaran maailman ankara nainen — oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään, ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään — tämä pisti häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!
Hän nousi ylös ja sanoi:
"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon toimitettavaa, ennenkuin lähden."
Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän, eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin — ennenkuin hän tulee? Te — te ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten, tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi, kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse, painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän kuuli rattaanpyörän äänen — lady Casterley oli mennyt. Ja sitten hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä tietää, sen, ettei voinut itkeä!
Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita, lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan kirjettä.
Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa, minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin, tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.
Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!
Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa. Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja läksi alas.
Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä, kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.
Hän nojasi ulos vaunuista sanoakseen palvelustytölle:
"Menkää ja lohduttakaa tuota itkevää, Ella."
Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei ollut mitään harhaluuloja — kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä ei ollut kestänyt — vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.